Vesimiestä tuskin olisi julkaistu Isossa K:ssa – tai edes suomennettu – jos se ei olisi John Irvingin esikoinen. Enkä edes ole varma, olisiko tilannekomiikkaan ja sanaleikkeihin perustuvaa kirjaa välttämättä edes tarvinnut kääntää.
Esimerkiksi päähenkilön lempinimi, Juksu, ei huvita suomeksi kovinkaan paljon. Kirjan nimi puolestaan on suomennos The Water-Method Manista. Vesimetodilla hoidetaan Juksun ahdasta virtsaputkea [asiasta toiseen, ainakaan kansikuvasymboliikka ei ole liian vaikeatajuista!].
Vesimiehen on tarkoitus olla hauska kirja. Juksu on väikkäriä [aihe tietysti diibadaabaa, muinaisnorjalainen taru Akhelt ja Gunnel] valmisteleva jahnus, joka ei osaa evätä seuraansa halukkailta naisilta tai omintakeisilla erityisongelmilla varustetuilta hepuilta. Tästäpä selviytymisstrategiasta kertova lempinimi juksuttaminen – en tiennyt, että tätä sanaa edes oikeasti käytetään muualla kuin meidän perheessä!
Voin hyvin kuvitella nuoren Irvigin antamassa, itsetietoisesti, toimittajahaastattelua esikoisen julkaisemisen jälkeen. – Halusin rikkoa perinteisen romaanikerronnan rajoja sekoittamalla esikoiseeni elokuvallista dialogia, epäkronologista kerrontaa ja arkisia tarinamuotoja asiakaskirjeenvaihdosta laskuihin [löytyisiköhän netistä, mitä haastatteluissa todella sanottiin]. Sittemmin Irving on päätynyt hieman sovinnaisempaan kerrontatekniikkaan, luonnistuu häneltä paremmin.
Toisin kuin vuodatuksestani voisi kuvitella, kirja ei ollut surkea vaan aika viihdyttävä. Jo nuorempi Irving osaa luoda persoonallisia henkilöhahmoja ja kasvutarinoita. Teemoissakin on tuttuuden tuntua: miesparat pahasti ulapoilla ja naiset (Biggie ja Tulpen, ensimmäisen ja toisen lapsen äidit) pärjäilevät heistä huolimatta ihan mainiosti omillaan. Ja Euroopassakin liikutaan, etenkin Wienissä, mutta myös Alpeilla. Ja tietysti Juksu on harrastanut nuoruudessaan painia! Parhaimmat kaalikorvat omistaa kuitenkin autonkuljettaja.
PS. Tässä kirjassa on yksi todella, todella hauska kertomus ("Muuan oikein emäpitkä päivä") epäonnisesta lemmiskelyreissusta opiskelijatytön kanssa, joka päättyy sorsanmetsästykseen. Empäs kerro enempää, lue itse!
Esimerkiksi päähenkilön lempinimi, Juksu, ei huvita suomeksi kovinkaan paljon. Kirjan nimi puolestaan on suomennos The Water-Method Manista. Vesimetodilla hoidetaan Juksun ahdasta virtsaputkea [asiasta toiseen, ainakaan kansikuvasymboliikka ei ole liian vaikeatajuista!].
Vesimiehen on tarkoitus olla hauska kirja. Juksu on väikkäriä [aihe tietysti diibadaabaa, muinaisnorjalainen taru Akhelt ja Gunnel] valmisteleva jahnus, joka ei osaa evätä seuraansa halukkailta naisilta tai omintakeisilla erityisongelmilla varustetuilta hepuilta. Tästäpä selviytymisstrategiasta kertova lempinimi juksuttaminen – en tiennyt, että tätä sanaa edes oikeasti käytetään muualla kuin meidän perheessä!
Voin hyvin kuvitella nuoren Irvigin antamassa, itsetietoisesti, toimittajahaastattelua esikoisen julkaisemisen jälkeen. – Halusin rikkoa perinteisen romaanikerronnan rajoja sekoittamalla esikoiseeni elokuvallista dialogia, epäkronologista kerrontaa ja arkisia tarinamuotoja asiakaskirjeenvaihdosta laskuihin [löytyisiköhän netistä, mitä haastatteluissa todella sanottiin]. Sittemmin Irving on päätynyt hieman sovinnaisempaan kerrontatekniikkaan, luonnistuu häneltä paremmin.
Toisin kuin vuodatuksestani voisi kuvitella, kirja ei ollut surkea vaan aika viihdyttävä. Jo nuorempi Irving osaa luoda persoonallisia henkilöhahmoja ja kasvutarinoita. Teemoissakin on tuttuuden tuntua: miesparat pahasti ulapoilla ja naiset (Biggie ja Tulpen, ensimmäisen ja toisen lapsen äidit) pärjäilevät heistä huolimatta ihan mainiosti omillaan. Ja Euroopassakin liikutaan, etenkin Wienissä, mutta myös Alpeilla. Ja tietysti Juksu on harrastanut nuoruudessaan painia! Parhaimmat kaalikorvat omistaa kuitenkin autonkuljettaja.
PS. Tässä kirjassa on yksi todella, todella hauska kertomus ("Muuan oikein emäpitkä päivä") epäonnisesta lemmiskelyreissusta opiskelijatytön kanssa, joka päättyy sorsanmetsästykseen. Empäs kerro enempää, lue itse!
Tämä on jo todella vanha postaus, mutta kommentoinpa silti :D Luin Vesimiehen viime vuonna - ja en pitänyt. Se oli ensimmäinen Irvingini, enkä ole kovin vakuuttunut. Aion kyllä lukea ainakin vielä Garpin maailman ja päättää sitten, että jatkanko miehen tuotantoon tutustumista. Hänen kirjojaan on kuitenkin hehkutettu todella paljon ja haluaisin siis jotenkin itsekin pitää niistä.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaJohn Irvingistä on moneksi. Tähän postaukseen listasin omat suosikkini ja ei-suosikit https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2018/03/john-irving-sirkuksen-poika.html
PoistaGarpin maailma on yksi parhaista, mutta ei ainoa.
Sen verran pitää korjata, ettei tämä suinkaan Irvingin esikoinen ole, se on nimittäin Vapauttakaa karhut. Sittemmin sekin on suomennettu.
VastaaPoistaLuen nyt Irvingiä järjestyksessä ja oli tämä sentään parempi kuin tuo ihkaensimmäinen, vaikka tämäkin on vähän turhan 'hassunhauska' (muka) minun makuuni.
Tässä jo on selvästi nähtävissä Irvingin erityinen mieltymys (näin olen kuullut) penikseen ja homoihin (tästäkään en juuri pitänyt) sekä Itävältaan ja painiin (nämä eivät niinkään häiritse:-)).
Irvingiä on hehkutettu niin paljon, että toivon todella järjestyksessä neljännen teoksen lunastavan nämä odotukset, muuten tulen tuntemaan itseni petetyksi...
Olet oikeassa - Vesimies ei ollut Irvingin ensimmäinen. Täytyy korjata! Anna hänelle kuitenkin vielä mahdollisuus. Kirjat eivät ole tasalaatuisia, mutta kyllä sieltä helmiä löytyy kuten Twisted River.
Poista