sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Salarakastajan saaliit

Jayne Anne Phillips kirjoittaa vakavista aiheista kevyesti kuin höyhenen lento. Keveys on aitoa kirjoittamisen taikaa: kun runollisuus kättelee surua ja kamalaa, syntyy koskettavankaunista jälkeä.

Olen rakastanut jokaista Jayne Anne Phillipsin kirjaa. Niin myös Quiet Dellin Murhenäytelmää. Tarinaa perhesiteistä, manipuloinnista, massamurhista ja murheesta versoavasta rakkaudesta. Järkyttävä yhdistelmä kertoa ja vielä järkyttävämpi lukea! Tosin tässä kirjassa Phillips tekee sen yhtä sentimentaalisesti kuin Äidin ajassa, mutta kestän senkin, sillä lopputuloksena on ikimuistoinen selviytymistarina hirveiden tekojen kohtaamisesta.

Jayne Anne Phillips. Murhenäytelmä.
Murhenäytelmä alkaa ihanasti. Vuosi 1930 vaihtuu vuoteen 1931. Phillips lahjoittaa kirjan alkuun erityistä taikaa antamalla ensimmäiset sanat Eicherin perheen nuorimmalle lapselle Annabellille. Annabel on herkkä jä erityisen taiteellinen - ehkäpä lyyrinen Jayne Anne on kirjoittanut häneen jotain nuoresta itsestään. 
Kun vuosi vaihtuu, tuulessa kuulee kellojen kilinää. Vanhat vuodet putoavat maahan valoina...Mutta ylhäällä kellot soivat kaikille jotka elävät.
Phillipsille tuttuun tyyliin Annabel on vain yksi kirjan äänistä. Joulua viettää myös äiti Asta, vararikon partaalle ajautunut, taloudenhoitotaidoiltaan vajavainen käsityöläistaiteilija. Leski ja yksinhuoltaja jo muutaman vuoden verran. Joulunviettäjien joukossa on myös Charles: perheen alivuokralainen, joka suunnittelee pelastavansa Eicherit naimalla Annan. Anna ei tästä ilahdu, sillä hänellä on sydämmessään ihanan salainen suunnitelma: hän on tavannut sielunveljen, kirjeystävän, ja tulevan aviomiehensä.

Pienen perheen tarina kerrotaan preesensissä: kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Kun vuosi vaihtuu, kaikki tuovat tilaan omat äänensä, surunsa ja toiveensa paremmasta huomisesta. Kaunein ääni on annettu Annabellille. Pienellä tytöllä on valovoimaisen taiteilijan, yleisöjen valloittajan sielu odottamassa erityistä elämää. Ja melkein itkettään, kuinka olisin voinut sulautua tunnelmaan, jos en olisi tiennyt. Tiennyt sitä, että Murhenäytelmä on kirja massamurhasta. Vastenmielinen ja julma aihe, muutaman sivun päässä odottava musta aukko. Siihen sammuu Annabelinkin tähtisäteily.

Astan kirjeystävä on Cornelius O´Pierson tai vaihtelevasti Powers: keski-ikäisiin naisiin "erikoistunut" massamurhaaja. Nelikymppisissä leskissä on kosolti uhripotentiaalia. He ovat luopuneet romanttisen rakkauden unelmasta ja etsivät huolenpitoa ja suojelusta.

Pierson/Powers ei valitettavasti ole Phillipsin kirjallisen mielikuvituksen tuote vaan oikea henkilö. Asta ja hänen lapsensa olivat miehen viimeiset uhrit, mutta kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmistä mies ehti murhata. Phillips on kertonut kuulleensa Pierson/Powersin tarinan 6-vuotiaana äidiltään. Äiti oli näyttänyt tyttärelle murhapaikan: likaisen tien, autoja molemmin puolen tietä, ja ihmisiä etsimässä jotain, minkä voisi viedä pois matkamuistona. Omina todistusaineistonaan Phillips käyttää valokuvia, lehtileikkeitä ja pätkiä oikeudenkäyntipäiväkirjasta.

Kun Asta kuolee, Phillips ottaa kirjansa keskushenkilöksi Chigaco Herald Tribunen rikosreportterin Emily Thornhillin. Emily on reipas tyttö, poikkeuksellisen itsenäinen 30-luvun naiseksi, älykäs ja kunnianhimoinen. Hahmossa on ilmiselvää naisasiaa. Emily ottaa omakseen Eicherit, heidän tarinansa, koiransa ja jopa Eicherien pankkiirin, johon solmii romanttisen suhteen.

Emily jäljittää Eicherin jutun johtolangat, saa oikeudet moniin haastatteluihin, taustatietoon yksinoikeudella ja seuraa oikeudenkäyntiä vuonna 1931 sekä sen päättymistä hirttotuomioon vuonna 1932. Kun murhatutkimukset etenevät ja sen edetessä yksityiskohdat selvenevät, muuttuu Emilyn elämän. Murheesta versoaa rakkautta ja vastuunkantoa muista ihmisistä, melkein liiaksikin.

Emily kahlaa läpi kaikki ne vaiheet, jotka murhenäytelmistä selviävät läheiset joutuvat kohtaamaan. Menetelmä on sama, joka Phillips käytti Äidin ajassa kertoessaan toisen elämän hiipumisesta ja uuden elämän syntymisestä.

Murhenäytelmässä Jayne Anne Phillips on tunteellisempi ja metafyysisempi kuin koskaan. Mutta liian pitkälle sinne ei vajota, vaikka lopussa Emily saa kuin saakin sormuksen - muttei sentään avioliittoa - lapsen - vaikkei häntä synnytäkkään - sekä ikuisen suojelijan homomiehestä ja hänen rakkaastaan. Siitä samasta Charlesista, joka aikoinaan vakavissaan kosi Asta Eicheria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.