sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Julma nuoruus

Ei pidä paikkaansa, että Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta olisi Ison K:n ensimmäinen dekkari. Ensimmäinen on vuonna 1938 julkaistu Graham Greenen Kiveä kovempi. Tai jos ollaan väristä tarkkoja, lukemallani Greenellä on punaiset kannet, joten se on julkaistu ensi kertaa Tammen aiemmassa Kurki-sarjassa.

Graham Greene: Kiveä kovempi.
Oma kirjamakuni on vähän rajoittunut: en yleensä pidä fantasiasta enkä dekkareista. Poikkeus saa vahvistaa tämänkin säännön: pidin Kiveä kovemmasta melkoisesti.

Kiveä kovempi on kuvaus nuorisorikollisuudesta, sen taustoista ja aikuistumisen vaikeudesta. Kirja on tyylipuhdas yhteiskunnallisesti kantaaottava klassikko, joka ammentaa aiheensa luokka-, sukupolvi- ja sukupuolieroista. Se on myös tarina miesten välisestä toveruudesta ja sen ehdoista. Lisäksi Kiveä kovempi on komeasti kirjoitettu kirja, jossa ihastuttaa erityisesti rytmikäs dialogi ja nerokas tunnelmankehittely.

Greene on moraalista ja uskonnosta kiinnostunut kirjailija, jonka henkilöhahmoja painavat menneisyydet haamut ja henkilökohtaiset arvoristiriidat. Henkilöt ovat kohtaloidensa, joihin ei yleensä kuulu onnellinen loppu, leimaamia. Teemoissa taistelevat oikeudenmukaisuus ja petollisuus.

Kiveä kovemmassa ollaan kesäisessä Brightonissa. Ilmiset parveilevat kylpyläkaupungin huvittelualueella heittäen hetkeksi syrjään arkihuolet ja pahantuulisuuden. Säteilevän auringon alla on helpompaa unohtaa karumpi todellisuus, joka kirjan nuorenparin - Pinkien ja Rosen - kohdalla on työläiskorttelin löyhkä ja sydämmettömyys. Alaikäiset nuoret keplottelevat itsensä naimisiin, vaikka katolisina tietävät syyllistyvänsä kuolemansyntiin. Rose yrittää saada edes ripauksen ensirakkauden autuudesta, mutta paatunut Pinkie tarvitsee vain juridisen suojakilven. Mutta Pinkie ei olekaan ihan tavallinen 17-vuotias vaan pienen, reviiritaistelua käyvän rikollisjengin johtaja.

Ensialkuun kirjassa ei näytä olevan aihetta dekkariksi: poliisi ei haluaisi sekaantua jengien välienselvittelyyn. Toisin kuitenkin päättää keski-ikäinen sulotar Ida Arnold, tapahtumiin vahingossa sekaantunut silminnäkijä. Idasta sukeutuu luonnostaan lahjakas maallikkoetsivä, joka selväpäisyytensä ansiosta saa pelastettua Rosen kuolemansynneistä pahimmalta, itsemurhalta.

Ihmisenä Greene oli syvästi kiinnostunut uskonnoista ja hänen päähenkilönsä suorastaan huutavat kristillistä tulkintaa. Äärimmäisen vastenmielinen Pinkie on luopunut katolisesta uskosta ja valinnut tietoisesti koston, välivallan ja ikuisen kadotuksen. Ida puolestaan on langennut neitsyt: empaattinen ja avosydäminen vääryyttä kokeneille - pesunkestävä myötämielisyyden ja rakkauden suurlähettiläs.

Seksuaalisuus on Pinkielle tunteista vaikein. Jäänkova teinirikollinen näkee oman mitättömyytensä rakastajana ja tuntee ruumiinnautinnoista vain pelkoa ja häpeää. Välissä vilahtaa jotain ihmimillistä:
Hänestä tuntui kuin jossain olisi hellyys liikahtanut, kuin kerjäläinen suljetun talon ulkopuolella, mutta häntä sitoi tottumus vihaan.
Niin: noin kauniisti Greene kirjoittaa!

Ida puolestaan jakaa omaa ruumistaan halukkaasti omatunnontuskia tuntematta. Idan ja Pinkien välissä on kokematon Rose, jonka Pinkie viettelee kadotuksen tielle - lukijan mielestä surullisen helposti.

Kiveä kovempi kuuluu Greenen varhaistuotantoon ja siksi on jotenkin hyvin luontevaa, että sen aiheena on nuoruus. Ja hei kaikki opettajat ja nuorison kanssa tekemisissä olevat: Kiveä kovempi on kestänyt aikaa paljon paremmin kuin koululukemiston ikiklassikko Sieppari Ruispellossa!

Kun kirja loppuu, Greene jättää lukijaa vaivoiksi uuden tarinan. Se alkaa sanoin "Tyttö kulki ohuessa kesäkuun auringonpaisteessa nopeasti kohti kaikkein hirvittävintä kauhua." Se jättää surulliseksi, mutta samalla ymmärtää lukeneensa viimeiseen virkkeeseen asti hiotun klassikon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.