lauantai 31. elokuuta 2013

Grassin sipulinkuoret

Sipulia kuoriessa on Günter Grassin omaelämänkerta tai kirja muistelemisesta. Vaikka muistaminen on kissa-hiirileikki, fiktiivistä ja valikoivaa, löytyy sipulinkuorista monia todellisuudelta haiskahtavia kerroksia. Grass on äidin puolelta puolalainen [kašubilainen], mutta kohtaloltaan saksalainen. SS-nuori, sotilas ja sotavanki. Mammanpoika ja naistenmies. Kuvanveistäjä, muusikko ja kirjailija. Ja Sipulia kuoriessa on - niin kuin Ison K:n kirjailijoiden "elämänkerrat" lähes poikkeuksetta - hienosti moniulotteinen kirja.

Günther Grass: Sipulia kuoriessa.
Grassin nuoruus alkaa vapaavaltio Danzigista, sittemmin Saksan valtaamasta rantakaupungista, joka  toisen maailmansodan jälkeen Puolaan liitettynä muuttui Gdánskiksi. Grass on nelihenkisen kauppiasperheen poika. Henkisempiäkin asioita arvostava äiti tuki pojan taiteellisia taipumuksia. Isän kanssa pojalla on vaikeampaa, eihän "vatsa täyty lukemalla". Vuosikymmenien perästä kuolleen isän lompakosta löytyy arvosteluja pojan kirjoista, joita hän ei ollut koskaan lukenut.

Kuten moni lukija tietää, on Grassin elämällä synkät varjonsa. Varjojensa kanssa kamppailee varmasti jokainen toisen maailmansodan elänyt saksalainen: Miten sinä osallistuit ja häpeästä puhdistauduit? Voiko Hitler-Jugendiin kuulunutta ja natsiarmeijassa sotinutta kirjailijaa ihailla ja arvostaa?

Mietin, kirjoittiko Grass "muistelmansa" lukijoiden vaatimuksesta vai siksi, että halusi omat sanat häpeän kertomiseen? Kirjailija-Grass pitäytyy faktoissa eikä pyytele sympatiaa. Enemmän kuulen katkeruutta: tässä verenimijöille! Poikalaumat ihailivat sotasankareitaan ja pitivät Saksan "maailmanherruutta" itsestään selvänä. Jokapäiväisten puuhien ja koulunkäynnin lomassa kasvoi lähiseudun keskitysleiri yhä vain suuremmaksi. Kaikenlaista sattui ja tapahtui, mutta sokea ei nähnyt. Poika ei ollut ilmiantaja, muttei myöskään kysynyt miksi. Se harmittaa jälkeenpäin eniten. Mitä tarkoitti se sinisilmäinen jehovantodistaja, joka toisteli, ettei "me ei tehdä sellaista" ja katosi jäljettömiin?

Vaikka sipulikerroksia kuinka availisi, jää Grassin sotasyyllisyys aika kapoiseksi. 15-vuotiaana Grass otettiin vapaaehtoiseksi työjoukkoihin ja värvättiin sittemmin "panssarivaunujen lataajaksi". Sota-aika on jono onnekkaita sattumia. Nuoresta iästä, lopunaikaa lähestyvästä SS-mahdista, olkapäähän osuneesta kranaatinsirusta ja vapautumisesta brittiläiselle, eikä venäläiselle, vyöhykkeelle.

Sodan jälkeen sotasyyllisiä rangaistaan ja Grasskin eristetään vankileirille. Amerikkalaiset yrittävät antaa  saksalaisille autenttisenoloisen leirikokemuksen pitämällä heitä nälässä. Pakollisilla poisoppimiskursseilla sotavangeille valkenevat keskitysleirit, polttouunit ja ruumisvuoret. Me tehtiin sellaista ja aika paljon enemmänkin!

Kirjasta alkaa uusi tarina, ja toinen puolisko, kun Grass 18-vuotiaana pääsee sotaleiriltä. Syyllisyys ei vaivaa eikä kadonnutta perhettä ehdi ikävöidä. Nuori mies huutaa elämännälkää, kokemuksia, naisia ja ravaa ympäri Saksaa ansaiten jokapäiväisen ruokansa kekseliäin keinoin. Sipulinkuoret silputtuvat pikaotoksiksi satunnaisista tuttavuuksista, maja- ja työpaikoista - Güntherin vaellusvuosiksi.

Jossain vaiheessa Grass saa kuulla kadonneen perheensä päässeen läntiseen Saksaa, suurmaanviljelijän maalle Kölnin lähistölle. Kaikissa oli merkkejä menetyksestä, naisissa surullisimmat. Voita leivälle hankitaan sekalaisissa hanttihommissa, mutta kun isä alkaa painostaa poikaa konttoriin, kaivaa Grass esiin sisäisen taiteilijansa. Joka ei yllätyksekseni olekaan kirjailija vaan kuvanveistäjä. Sekin ura alkaa perusteista: hautakivistä ja pommien sirpaloiminen patsaiden entisöinnistä ennen kuin edetään kuvataideakatemiaan. Elämään kuuluu muutakin kultturellia teatteista musiikkiin. Yksi kokonainen luku omistetaan sille, miksi Grassista tuli tupakkamies. Esiintyyhän hän kaikissa Ison K:n takakansissa piippumiehenä. Yhdenkään luvun nimi ei muuten ole "Miten minusta tuli kirjailija".

Naisista Grass ei saa tarpeekseen. Yhtä ihanasti hän kertoo nuoruudenrakkaudestaan palmikkopäiseen tyttöön kuin tulevaan, ja useampien joukossa ensimmäiseen, vaimoonsa Annaan.

Elämänkerta on myös hauska johdastus Grassin kirjallisuuteen. Sivuilta voi noukkia niitä hetkiä ja henkilöitä, joita on elämän varrelta poimittu romaaneihin. Ja kuten kirjalijoiden omaelämänkerroissa on tapana, saamme kattavan luettelon Grassille tärkeistä kirjoista.

Grassin ensimmäinen proosateksti julkaistiin muuten vuonna 1954: 
Ja näin voisi alkaa satu, jota minä en ole kirjoittanut. Ensin runoilija. Oli kerran kuvanveistäjä, joka sivutöikseen ja satunnaisesti kirjoitti runoja...Ja alkoi pitää itseään runoilijana. Ja loppu onkin elämää liuskalta liuskalle, kirjasta kirjaan.
Näin päättyvät muistot ja piiloleikit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.