lauantai 27. elokuuta 2011

Rotta - ihmisen pahin ystävä

Tämä piristävä, uuvuttava, raivostuttava, loistava, hauska ja kerta kaikkiaan järkyttävä romaani kertoo ihmiskunnan lopusta, juonen lopusta, syntaksin lopusta
- näin on lainattu kriitikko Janette Turnerin sanoja Günter Grassin Rottarouvan takakanteen.

Kriitikon sanat kuvaavat ytimekkäästi Grassin romaanin kompleksisuutta. Sanoisi kriitikko. Mutta lukija voisi myös allekirjoittaisi kriitikon yhteenvedon, sillä se kiteyttää romaanin sekavuuden. Minusta kirja oli sisäänpäinkääntynyt. Sellainen, joita omaan päänsisäiseen maailmaansa eksyneet kirjailijat kirjoittavat itselleen ja sisäpiirilukijoilleen.

Günter Grass. Rottarouva.
Olen lukenut, että uusimmassa romaanissaan Grass on mennyt vielä pidemmälle. Siinä hän kirjoittaa Saksan kielen uusiksi, joten kirjaa on mahdotonta kääntää muille kielille. Sitä ei siis julkaista, eikä tarvitse lukea, Isossa K:ssa!

Olin kauhean tuskastunut Grassiin ja hänen tyyliinsä. Otetaan vaikka tuo kriitikon mainitsema syntaksin, eli sanojen kieliopillisen luokittelun, loppu. Lukeminen on hidasta kun sanajajärjestykset kääntyvät ja vääntyvät. Huomasin, että lauseiden katsominen kokonaisuutena oli ainoa tehokas lukustrategia. Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu, jos kirjan sisältö ei olisi näin tylsistyttävä.

Rottarouvassa sisäkkäistarinoita riitti. Välillä olin aivan ymmälläni niiden keskinäisistä riippuvuuksista.

Ensinnäkin oli joululahjaksi saatu rotta. Kertoja keskustelee rotan kanssa ajoittain unissa, välillä maata kiertävässä avaruusaluksessa. Unissa rotta antaa kertojalle ihmissuvun kasvatusta käsitteleviä runoja [!]. Rottarouva ei siis ole ihan perinteinen lemmikki vaan selvännäkijä, jonka tarinoissa käydään läpi rottien ja ihmisten symbioottista historiaa. Ja ajaudutaan ihmiskunnan, ei rottakunnan, loppuun.

Sitten tähän kirjaan on saatu Peltirummun Oskar, jo korkeaa ikään ehtineenä. Ja Kampela, joka puhuu merentutkimusaluksen naisille. Käsitellään ympäristökysymyksiä ja ihmiskunnan tilaa ja monia muita aiheita. Sain jotain kiinnostavaa irti merielämän ja Itämeren kuvauksista. Rügen ja Visby olivat keskeisesti esillä, tarinanarvoisia paikkoja molemmat. Suomesta mukaan pääsi maailmankuulu arkkityyppimme humalainen merimies.

Ja sitten oli se sisäkkäistarina, jota kammoksuin syvästi. Oskar tuottaa elokuvaa Grimminveljeksistä ja heidän hahmoistaan. Juonta selostetaan laajasti kun Hannu ja Kerttu pakenevat käsikädessä, Ruususen uni loppuu, Tähkäpää skalpeerataan, Lumikki on kääpiöiden seksilelu...ja sitä rataa.

Tämä lukukesä Ison K:n seurassa oli upea Høegin jälkeen ja ennen Grassia. Onneksi Grassilta taitaa olla lukematta enää Sipulia kuoriessa. Taidan pitää todella todella pitkän tauon ennen sitä kirjaa.

4 kommenttia:

  1. Olen lukenut Grassilta vain Peltirummun, enkä pitänyt siitäkään. Tämä kuulostaa vielä paljon pahemmalta. Kiitos varoituksesta, pysyn kaukana Grassista!

    VastaaPoista
  2. Olen myös koettanut lukea Keltaista kirjastoa kokonaisuudessaan. Tällä hetkellä luettuna on 211 eli suunnilleen saman verran olemme päässeet. Olen painottanut enemmän alkupään kirjoja, koska ajattelin että jotkin niistä ovat niin vanhoja että saattavat olla vaikeita löytää kirjastosta. Aika hyvin nuo ovat kyllä saatavilla, ainoat joita joutui parista kirjastosta hakemaan olivat numerot 10, 12, 15, 18 ja 19.

    Vaikeaksi urakkaa ei tee sinänsä kirjojen suuri määrä vaan se, että yhdeltä kirjailijalta saattaa olla kymmenkunta teosta. Hemingway, Singer ja Greene tulevat ensimmäisinä mieleen. Esim. Hemingwayn kohdalla tuntuu että olisi pitänyt olla vähän erityyppinen ja -ikäinen ihminen arvostaakseen koko kirjailijaa ja siten kaikkien kirjojen kahlaaminen läpi on tuntunut varsin työläältä.

    Grassilta olen lukenut muutaman kirjan. Peltirummusta aikanaan tykkäsin lukiessani sitä englanniksi, kaikki muut ovat kyllä olleet kuin tervanjuontia. En tiedä miten paljon käännös sitten vaikuttaa. Sipulia kuoriessa ei ollut kovin vaikea luettava, Rottarouva oli oikeastaan tähän mennessä pahin.

    Hiljaisen tytön valitsemista Kirjastoon myös ihmettelin, tuntui jotenkin heppoiselta jännäriltä. Tähän mennessä eniten ovat miellyttäneet Pamuk, Auster ja Kazantzakis. Saramagolta tuli ahmittua nopeaan tahtiin melkein kaikki kirjat mutta nyttemmin ihastus on laantunut.

    En tiedä sitten kertooko se jotain nykykirjallisuudesta vai Tammen valinnoista, että uudemmat kirjat sarjassa tuntuvat olevan viihteellisempiä kuin alkupään kirjat. Ajat ovat tietysti toiset, voihan olla että ajan kuluminen tuo aina tiettyä painavuutta sanomaan, kun nykylukija näkee vanhemman kirjan maailman jo varsin erilaisena.

    VastaaPoista
  3. Samaa ikäasiaa olen miettinyt minäkin. Onneksi luin kaikki Hemingwayt parikymppisenä, tuskin jaksaisin niin narsistisesta kirjailijasta enää innostua. Samoin epäilen, että Bellowit pitäisi jättää myöhempään elämänvaiheeseen.
    On ok, että Isoon K:hon valitaan ensisijaisesti kirjailijoita, mutta kyllä joku painotus pitäisi olla myös kirjalla. Yksi esimerkki tästä vaikkapa Irving, jonka uralla välitöitä on monia.

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.