tiistai 19. heinäkuuta 2011

Äänekästä hiljaisuutta

Peter Høegin Hiljainen tyttö on äänekäs kirja. Päähenkilö Kasper Kronea on siunattu ilmiömäisellä sävelkorvalla. Kasperin kuudes aisti kuulee sävellajit ja -asteikot, soinnut, teemat, modulaatiot ja jopa kappaleet aina tavatessaan ihmisiä. Niiden avulla on helppo nousta tilannetajun mestariksi.

Tilannetajua Kasper tarvitseekin. Hän on pikku nilkki, tai sittenkin sankariainesta. Kasperin ammatti on klovni, kansainvälisesti tunnettu sellainen. Mutta paradoksaalinen Kasper on sankari lain ulkopuolella. Verot maksamatta, poliisit perässä, vastuunotto omasta elämästä kateissa.

Hiljainen tyttö on toisaalta tyypillinen päähenkilön kasvutarina. Nilkistä sankariksi -kasvukaaren avainhenkilö on pikkutyttö KlaraMaria, jonka Kasper tapaa tarinan alkajaisiksi. Ihme ja kumma: KlaraMarialla ei ole lainkaan sointia. Täydellisen hiljaisuuden tyttö pyytää Kasperilta apua: hänet on siepattu.

Ja jos tähän asti tuntui, että pysyit perässä, huti tuli.
Høeg kirjoitti kirjaa lähes kymmenen vuotta. Siinä ajassa uuteen kirjaan upposi aivan liikaa lastia. Selkeän päähenkilön lisäksi sivuhenkilöitä on vähemmän, mutta vahvoja avainhenkilöitä aivan liikaa. Etenkin kirja on turvoksissa intertekstuaalisia viittauksia, jotka saivat minut totaalisen pyörryksiin. Kasper ei todellakaan ole tyhjäpäinen klovni eikä Høeg sivistymätön kirjailija!

Itse olisin lukiessani tarvinnut rinnalle seliteosan, jossa käydään läpi kaikki nämä intertekstuaaliset vittaukset [jos jollekin kirjallisuustieteen tunnille, tai muuten vaan lukupiiriin, tarvitaan esimerkkiä intertekstuaalisuudesta, tätä parempaa esimerkkiä on vaikea löytää]. Jos esimerkiksi klassinen musiikki sävellajeineen ei ole selkäytimessä, voi voi lukijaa. Voi voi samoin, jos sirkustaiteen-, kulttuuri-, tanskan- ja uskonnonhistorissa on puutteita. Paljon jää ymmärtämättä.

Kaiken tämän lisäksi Hiljaisen tytön tarina on täysin fragmentaalinen. Siis postmoderni [saimpas senkin mukaan!]. Tämä on scifi uppoavasta Kööpenhaminasta rikollisjengeineen? Ja myös dekkari kidutuksineen, murhineen, takaa-ajoineen, piilottelevine nunnineen?

En voi sano ymmärtäneeni Hiljaisesta tytöstä paljoakaan. Mutta ikäväkseni kirja ei myöskään jäänyt vaivaamaan, kutittamaan mieltä - jättänyt jälkiä. Jos en olisi lainannut tätä kirjastosta, voisin heittää sillä vesilintua.

No Høegin hyväksi täytyy sanoa, että kirjan kieli pelasti hieman. Jotain rauhaa, viisautta ja kypsyyttä kaaoksen keskellä.

Kun nyt kerran olen ryhtynyt antamaan Høegeille pisteitä Hiljainen tyttö saa 3. Enkä varmasti lue vähään aikaan niitä yhtään enempää!

PS. Tasapuolisuuden nimissä on pakko muistuttaa, että Hoeg on ihmisenä hieno mies.

Hiljaisen tytöt kirja-arvoteluita Kirsi Pihan lopetetussa Lukipiirissä
ja HS:n Jukka Petäjältä. Minusta kuvaavaa, että vaikka Piha kirjoittaa pitäneensä kirjasta paljon, ei hänellä ole siitä juurikaan sanottavaa sitaatteja lukuun ottamatta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.