torstai 1. tammikuuta 2009

Tämä mies on se kirja

Amos Oz. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.
Näin telkkarista pari kuukautta sitten dokkarin Amos Ozista. Siinä Oz kertoi haaveilleensa lapsena tulevansa kirjaksi, ei kirjailijaksi. Kirjailijat katoavat ja kuolevat selittämättömistä syistä. Kirjat odottavat kärsivällisesti vaikka vuosikymnmeniä kirjahyllyissä ja ties missä kasoissa.

Tuo toivoin olleeni kirja en kirjailija löytyy Ozin fiktiivisestä sukuomaelämänkerrasta Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Tämä on niin upea kirja, että minulla ei ole sanoja. Jos äsken suosittelin Saramagoa, suosittelen tätä tuhannesti enemmän.

Kirjassa on kymmenisä tasoja, joita kaikkia voisi analysoida tuhansin sanoin. Esimerkiksi eurooppalainen sivistys. Ehkä ihailen eniten 1900-luvun alun eurooppalaista sivistyneistöä, joka ymmärsi puhtaimmillaan kulttuurisen sivistyksen idean. Ei ollut mitään ihmeellistä siinä, että mies tai nainen puhui kahdeksaa-yhdeksää kieltä, ja ymmärsi toista kymmentä. Ja oli todellinen kosmopoliitti siinä mielessä, että vaikkei hänellä ollut meidän sukupolvemme mahdollisuutta matkustella, hän oli kiinnostunut muista kansoista ja kansalaisuuksista. Hänen ystäväpiirissään oli kymmeniä eri kulttuureihin kuuluvia ystäviä, jotka olivat eriskummallisista syistä eksyneet juuri tähän maailmankolkkaan. Hän ahmi romaaneja ja sanomalehtiä alkuperäiskielillä, ja analysoi lakkaamatta kieltään, kieliään ja sen vivahteita [tästä mahtava esimerkki on Canettin Särkynyt kieli, myös Canetti oli näitä huikaisevan sivistyneitä euroopan juutalaisia].

Tämä johtui siitä, että vielä 1920-luvulle asti ei haaveiltu mistään yhtä paljon kuin omasta valtiosta. Euroopassa nationalisteja vilisi, ja oma valtio näyttikin löytyvän kansalle kuin kansalle [myös suomalaisille], mutta juutalaiset olivat kaikialla liikaa.

Ja yksi taso on itsessään juutalaisuus, joka kulttuurisesti kavennetaan sinonismiin, tai ties mihin, liian heppoisesti. Ozin romaanissa on kultturelleja juutalaisia, akateemisia juutalaisia, sosialistisia juutalaisia, uskonnollisia juutalaisia [joista hienosti kirjoittaa Singer].

Ozin äidin kotikylä oli kuulunut Saksalle, Venäjälle, Puolalle, Ukrainaille ja Valko-Venäjälle. Ei ihme, jos oma identiteetti jää hieman hataraksi.

Äitä, Fania, teki itsemurhan 39-vuotiaana. Amos oli silloin kaksitoista ja puolivuotias. Se kerrottiin sivulla 270, mutta ei yllätyksenä. Ja ne tunteet: rakkautta ja pimeyttä, kumpa ymmärtäisi, ei Amos ymmärrä koskaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.