lauantai 27. toukokuuta 2017

Korsikamatkailijan merkintöjä

W. G. Sebaldin Merkintöjä Korsikasta on hämmentävä kirja. Siitä on turha etsiä tarinaa eikä sitä voi oikein pitää matkakirjana. Sitä lukiessa ei pääse hurmioitumaan Sebaldin huikeasta maisema- ja tunnelmamaalailusta eikä se johdata taivaallisiin olotiloihin.

W. G. Sebald. Merkintöjä Korsikasta.

Sebaldilta odotan lukijan paratiisia ja sitä olen tottunut saamaan. Varsinkin tämän kirjan kohdalla, kun pääsin itsekin viimein viime kesänä Korsikalle ja tietenkin ihastuin.

Sebaldin kirja vei valitettavasti mennessään osan Korsikan lumoa. Kerron kohta miksi.

Sitä ennen on hyvä tietää, että kirja on näille merkinnöille, tai ennemmin hajanaisille ajatelmille, aivan väärä julkaisuformaatti. Tekstit olisi ihan kiva lukea matkablogista. Mutta kirjamuoto menee niiden osalta överiksi. Paitsi, jos haluaa kirjahyllyynsä Sebaldin kootut teokset. Sitä sarjaa kannattaa kyllä palvoa.

No miksi ei napannut?

Merkintöjä Korsikasta on kokoelma satunnaisia aiheita, joista kaikki eivät tunnu merkityksellisiltä. Ensin ollaan Ajacciossa, Napoleonin syntymäkaupungissa ja museossa. Napolenista tarjotaan yksityiskohtia, kuten värisokeus, ja muistutetaan Korsikalla nationalismin elävän edelleen. Ensimmäinen kertomus päättyykin pommiräjähdykseen. Itsenäisyysmielisyyden huomasin itsekin - suuri osa korsikalaisista ei todellakaan tunne itseään ranskalaisiksi.

Piana, Unescon tunnustama huikea maailmanperintökohde, on esillä luvussa Campo Santo. Luku on kirjan kaunein ja antaa osviittaa siitä, millainen kirja Merkintöjä Korsikasta olisi saattanut parhaimmillaan olla. Tunnelma tuntuu tutulta, muistelen törmäpääskyjä, kävelen Sebaldin matkassa serpentiiniä ja päädyn pittoreskille hautausmaalle, vainajien kylään. Korsikalaiset rakentavat vainajille asuntoja. ruumishuoneita, hautakammioita ja mausoleumeja. Hautausmaat olivat ylimaallisen kuvauksellisia.
Ihmisten mustista hahmoista huokui raskasmielisyyden aura, joka säteilevän kirkkaina päivinä asettui kuin varjo saaren vehreyden ylle.
Korsikalaiset uskovat henkiolentoihin. On ollut kuoleman palveluksessa toimivia ihmisiä - culpa morti, acciatori, mazzeri -, jotka irtautuivat ruumiista öiseen aikaan. Sebald on itsekin tietoinen varjojen maasta. Hän on niin surumielinen, että elämäntarmoa tai -halua on turha teksteistä etsiä.

Merkintöjä Korsikasta -kirjassa Sebald innostuu ennustamaan aikaa, jolloin muistot katoavat ja edessämme on ainoastaan käsittämätön tulevaisuus. Silloin meitä alkaa vaivata pakottava tarve erota maailmasta emmekä koskaan kaipaa takaisin. Mutta sen varalle on tärkeä tallentaa muistoja, edes merkintöinä.

Oikeastaan voin Sebaldin merkinnöistä vain kauhistellaan saaren rappiota: saan lukea massiivisista metsätuhoista, sillä Korsika on aiemmin ollut kauttaaltaan metsän peitossa. Niiden hävittyä on kadonnut lukuisia eläinlajeja ja myös korsikalaisen miehen sielu, joka epätoivoissaan lähtee metsälle aina syksyn tullessa saalista ja verenvuodatusta himoiten.

Sebaldin oli tarkoitus kirjoittaa kokonaan Korsika-aiheinen teos ja nämä neljä tekstiä ovat mahdollisesti sen osia. Siitä ei tullut mitään, kun Sebald meidän kaikkien suruksi kuoli liian varhaisella iällä.

Mutta jos "Korsikasta" olisi tullut oikea kirja, olisin taas saanut nauttia Sebaldin melankolisesta, mutta myötätuntoisesta seurasta. Ja mielikuvien lennosta, jossa yhdistyvät hätkähdyttävät päättelyketjut ja tajunnanvirran lento.

torstai 25. toukokuuta 2017

Lopunajan lukemista

Jos sinun pitäisi tiivistää kahteen sanaan Peter Høegin henkilöt ja kirjoittaminen, mitkä ne olisivat? Minun sanani ovat erityislahja ja ennätysjuoksu.

Lahjakkuus ja kiihtyvä tahti kuvaavat hyvin Susanin vaikutusta. Høegia lukiessa ei odota kohtaavansa taviksia. Odotus toteutuu nytkin: Susan Svendsen on fyysikko, keski-ikäinen perheenäiti ja poikkeuksellisen vaikutusvaltainen. Høeg on löytänyt vaikutusvallalle kiinnostavan muodon: Susan saa ihmiset avautumaan estottomasti. 

Peter Høeg. Susanin vaikutus.
Oma Høeg-suhteeni on ollut lukijan kivilautta. Sillä ei suinkaan istuta tukevasti ja turvassa vaan sitä vedetään perässä näännyksiin asti. En olisikaan voinut olla huojentuneempi, kun Susanin vaikutusta lukiessani tunsin kivilautan murenevan selkäni takana.

Jo useampi Høegin kirja on päässyt Näitä en haluaisi Isoon K:hon listalleni - Susanin vaikutus ei lähellekään! Viihdyin Susanin seurassa erinomaisesti ensimetreiltä alkaen. 

Susanin vaikutuksessa on todella paljon kiinnostavaa. Ensinnäkin fiksut keski-ikäiset naiset, myytinmurtajat, ovat kiehtovia. Mielestäni Høeg saa aikuisesta naisesta paljon enemmän irti kuin lahjakkaista pikkutytöistä [kurkkaa muut Høeg-arvioni], sillä pikkutytöt ovat pitkälti fantasiahahmoja enkä aina ole sellaisten ystävä. Susan sen sijaan on hyvinkin uskottava analyyttinen ja tunnekylmä fyysikko. Äiti, joka ei välttämättä ilmaise rakkauttaan sanoin vaan loihtimalla ainesosiltaan hätkähdyttäviä ateriakokonaisuuksia. 

Høeg luottaa henkilökuvissa vastakohtien viehätykseen. Susanin aviomies Laban on ammattitaiteilija, säveltäjä. Kun Susanin säveltäjäaviomies kokee maailman esteetikon aistein, analysoi vaimo todellisuutta luonnontieteilijän aivoin. Toinen näkee kuussa opaalinvärisen sateenkaari-ilmiön, valon taittumista ja supernumeerisen kaaren. Toinen tunteen, kohtalon, vääjäämättömyyden ja harmoniaa.

Ihmissuhteiden tasolla vastakohtien avioliitto on ajautunut tiensä päähän. Kun toinen menee aina oikealla, kääntyy toinen aina salaa vasemmalle. Tämä oli joskus aiemmin hauska perheensisäinen leikki. Perhehistorian karttuessa korostuu vanhempien vastakohtaisuus, eivätkä sitä helpota haastavat 16-vuotiaat kaksoset - Høegia voi muuten lukea kuten Irvingiä, poimia toistuvia teemoja ja hahmoja - Thit ja Harald, impulsiivinen ja harkitseva. 

Tarinaltaan Susanin vaikutus on aluksi perhetrategia, sitten trilleri ja lopuksi dystopia. 

Susan perhe-elämä ajautuu kaaokseen perheenjäsenten henkilökohtaisten ongelmien takia. On muun muassa rakastajan tappoa, salakuljetusta, maastapoistumiskieltoa ja -pakkoa.

Useammalle kirjailijalle jo tässä sopassa olisi tarpeeksi, mutta Høegille ei alkuunkaan. Haastelista täydentyy yhteiskunnallisilla ongelmilla, kun ongelmien taustalta löytyvät fyysikkojen tiedeyhteisön sälakähmäisyydet ja vaarallisen tarkkanäköiseksi osoittautunut Tanskan tulevaisuuskomitea. Ratkaisun avainhenkilöksi paljastuu salaperäinen Thorkild Hegn. Kun Susan päättää pelastaa perheensä vankilalta ja vararikolta, hän joutuu tekemisiin Tanskan tulevaisuuden kanssa.

Tulevaisuusmatkalla ratkotaan arvoituksia ja etsitään menneisyyden henkilöitä. Tapahtuu rikoksia ja mielikuvituksellisia murhia. Törmätään salaliittoihin, sisäpiireihin ja haastetaan tieteen etiikka. Yllätytään vastustajien vaikutusvallasta ja ylikansallisista voimista. Avataan Susanin oman elämän solmuja ja hurjaa henkilöhistoriaa. Ja selvitään jotenkuten Susanin neuvokkuuden ja etenkin vaikutuksen ansiosta. Sen vaikutuksen, joka saa muut avautumaan estottomasti, paljastamaan salaisuutensa ja heikot kohtansa.

Høegin kirjoista löytyy usein rakenne, jossa alussa syvennytään henkilöihin ja tilanteeseen, mutta lopussa pääosassa ovat tarinankäänteet. 

Susanin vaikutuksessa päähenkilö vaikutti myös lukijaan välittömästi. Kirjan edetessä tarinan vauhti kiihtyi, paljastukset seurasivat toisiaan ja alkoi olla ihan samantekevää kenen tarinasta nyt oikein oli kysymys. Tämä on se Høegin kirjoista tuttu ennätysjuoksu.

Høegin ansiosta löydän sisältäni nopean lukijan. Sellainen en oikeasti ole. Susanin vaikutuksessa nopeutuminen on varmasti tietoinen tyylikeino. Kirjassa länsimainen maailmanjärjestys ajautuu kaaokseen ja kohti todennäköistä loppua. Vauhti kiihtyy eksponentiaalisesti eikä sitä pysäytä kukaan. Sellaiselta tuntuu lopunajan lukeminen.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Luonnonvoima nimeltä Grönlanti

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat.
Isosta K:sta [Keltainen kirjasto] löytyy monia kirjailijoita, jotka ovat perustaneet tarinansa retkustrategiaan. Ensimmäisenä tulee mieleeni James Patrick Donleavy ja Holtiton mies.

Nyt he saavat joukkoonsa uuden jäsenen, tanskalaisen Kim Leinen.

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -kirjan hulttio on Morten Falck. Hän on Herran palvelija, siis pappi. Muiden Ison K:n renttujen rivissä Morten edustaa melkoisen muinaista tapausta. Hän eli kolmattasataa vuotta sitten ja sanoi viimeiset sanansa elokuussa 1815.

Yllätyksekseni Morten ei ollutkaan arkkiretku vaan Kim Leine kirjoitti kehityskertomuksen. Kun ihminen muuttuu radikaalista, hänelle tapahtuu yleensä jotain suunnatonta. Mortenin tapauksessa suunnaton on luonnonvoima nimeltään Grönlanti.

Ikuisuusvuonon profeetat on tarina Pohjoismaiden siirtomaa-ajasta. Sellaisen olemassaolo unohtuu itseltäkin helposti. Aihe on tärkeä ja muiden vastaavien tavoin pitkälti surullinen. Ankarissa oloissa kruunu ja kolonialismi nielaisivat rousseaulaiset valistusajattelijat aamupalaksi. Sillä tavalla kävi Grönlannissa Morten Falckille. Vastaavaa riistoa, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta kokivat Grölannin alkuasukkaat eskimot.

Ikuisuusvuonon profeetat on omistuskirjoitus Grönlannin itsehallinnolle ja sen pioneereille. Kim Leine kirjoittaa upeasti merkityksellisesti aiheesta. Lumouduin arktisesta luonnosta ja elämänvoimasta. Liikutuin rajusta tarinasta. Tämä ylistetty kirja on jokaisen kehusanansa ansainnut.

Ensialkuun traagisempia hetkiä odotellessa lukija tutustuu päähenkilö Falckiin perusteellisemmin. Nuori mies määrätään epäreilun tuntuisesti pappisuralle. Mortenista ei oikein löydy uskoa eikä moraalista hyvätapaisuutta. Sen sijaan huikenteleva nuorimies tutustuu Kööpenhaminan iloihin monimuotoisesti ja pakenee porvarillistumista lähtemällä lähetyspapiksi Grönlantiin. 

1700-luvun lopussa Grönlannissa asuu eskimoita ja ensimmäisiä, lähinnä tanskalaisia, uudisraivaajia. Siirtolaisten yhdyskunta on rujo ja surullinen. Yksi on lähtenyt rikastumaan, toinen pakenee itseään. Yksi yrittää sopeutua, toiset muuttaa tai muuttua. Hyvin käy tuskin kenellekään. 

Ankaran luonnon ja yksinäisyyden piinaamat siirtolaiset ajautuvat moraaliseen rappioon. Vastenmielisimmin käyttäytyvät monet kirkonmiehet, jotka uskonkäännytyksen varjolla rikkovat yhteisöjä, perheitä ja sukuja. Grönlantiin sikiää ristiveristen suku. Yhteistalojen ahtaus, hygienian puute, virtsapaljuissa peseytyminen, kaikkialla ryömivät lutikat ja kaikenlaiset fyysiset tuntemukset tulevat lukiessa tutuiksi. 

Romaanille ovat antaneet nimen Ikuisuusvuonolla asuva pariskunta Habakuk ja hänen vaimonsa Maria Magdalena. He luovat oman profetiansa, perustavat uskonlahkon ja uhmaavat siirtomaavaltaa avoimesti. Pappismies Falckin työtä on alkuasukkaiden käännyttäminen. Ikuisuusvuonolla roolit vaihtuvat. Falckin usko ei puhuttele lahkolaisia vaan uskoaan kyseenalaistaakin Falck. 

Tähän jaksoon osuu kirjan kääännekohta. Falck ajautuu hallintoa edustavan kauppayhtiön epäsuosioon, rappioon ja mielenvikaisuuteen. Falckin romahtaessa tässä ja nyt -tilassa edennyt kerronta siirtyy sekaviin päiväkirjamerkintöihin ja tajunnanvirtaan. Kun tietää Kim Leinen käyneen syvissä vesissä omassa elämässään ei voi olla miettimättä, että intiimeillä rappiokuvauksilla saattaa olla juurensa Leinen omissa kokemuksissa.

Grönlanti vei Falckilta melkein kaiken: terveyden, itsekunnioituksen, mielenterveyden, uskon, yhteisön ja lähes hengenkin. Mutta samalla se antoi jotain ainutlaatuista. Sitä jotain Falck pakenee Tanskaan huomatakseen ainoastaan kaipaavansa takaisin.

Ikuisuusvuonon profeetoissa on dramaattinen rakenne ja huikea kerronta. Luvut siirtyvät ajassa eteen- ja taaksepäin, näkökulmat henkilöstö toiseen. Nämä sitoo yhteen Morten Falckin oma päätarina. Leinen kerronnasta vyöryy arktisen elämän raakuus, elämänlangan ohuus, uhkaava vaara sekä ruumiillisuus ja seksuaalisuus kaikessa karuudessaan.

Kaikkein mahtavin voima kirjassa on kuitenkin Grönlannin luonto, jonka lukija kohtaa vavahduttavasti jo ensimmäisessä luvussa, kun naisen putoaa saappaaniskusta vuorenhuipulta lepattaen, kieppuen ja räpiköiden kuohuvaan merihautaan.

Keväällä Grönlannin maapallo niiaa auringolle ja taivaanranta leimuaa. Syksyllä sumu lepää vuono yllä paljastaen tuntureiden veitsenterävät ääriviivat. Talvella kylmä on elämän kimppuun hyökkäävä jokavuotinen vihollinen. Aah, olin tästä kaikesta niin haltioissani.

Siis millainen kirja Ikuisuusvuonon profeetat oli? Lainaan poikkeuksellisesti Suketuksen osuvaa yhteenvetoa:
Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.
Ikuisuusvuonon profeetat on huippuhieno kirja. Kun lukee, harvoin tuntee lukevansa. Nyt ykselitteisesti tunsi. Lue kirja, niin tiedät, mitä tarkoitan!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kirjekaverit Paul Auster ja John Coetzee

Paul Austerin ja J. M. Coetzeen Tässä ja nyt -kirjeitä ystävyydestä on kirjeenvaihtokirja. Kirjeenvaihto on hämmentävä kirjallisuuden muoto! Toisaalta henkilökohtaisuuden lupaus kutkuttaa, toisaalta hiertää. Kuinkahan iholla tässä ollaan ja seuraako paljastuksia?

Paul Auster ja J. M. Coetzee: Tässä ja nyt -kirjeitä ystävyydestä.
Tässä ja nyt ei sisällä lööppejä tai kummoisiakaan avautumisia ammatillisesti tai yksityiselämän puolelta. John ja Paul ovat ensijaisesti kaksi arvostettua ja uransa vakiinnuttanutta kirjailijaa, jotka tapailevat kirjallisuusfestareiden paneeleissa, kirjallisuuskiertueilla ja niitä seuraavilla lomamatkoilla maailman eri kulmilla.

Sanon suoraan, etten olisi halunnut lukea koko kirjaa. Mikä voi olla pitkästyttävämpi kirjallisuuden muoto kuin kirjeenvaihto - poikkeuksena tietysti fiktiivinen kirjeenvaihto. Ja kun en edes fanita Austeria - Coetzeetä kylläkin. Ajattelin, että suhde jälkimmäiseen herraan pelastaisi lukukokemuksen. Eipä niin käynyt. Austerilla oli hieman intohimoisempi suhde itse kirjeenvaihtoon. Joten pisteet Austerille siitä, että kirjan lukeminen sujui lukemisesta pitävältä ihmiseltä tutulla rutiinilla.

Ensimmäiset kirjeet matkaavat Australian ja New Yorkin välillä vuonna 2008: Auster ja Coetzee ystävystyivät välittämästi ensitapaamisella.

Kirja alkaa näin:
Hyvä Paul,
olen pohdiskellut ystävyyksiä, kuinka ne kehkeytyvät, miksi jotkut niistä kestävät niin pitkään, pitempään kuin kiihkeät kiintymykset, joiden kalpeina jäljitelminä niitä toisinaan (väärin) pidetään.
ja loppuu arabikevääseen ja vanhenemisen pohdintaan vuonna 2011.

Tässä ja nyt -kirjan kirjeenvaihdossa Auster ja Coetzee ovat ensisijassa (perhe)ystäviä, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja sama ammatti. Kiinnostavimmissa kirjeissä käsitellään kirjallisuutta, julkaistua ja valmistumassa olevaa tuotantoa sekä jonkin verran, silti harmittavan vähän, aikalaiskirjailijoita ja kirjailijoiden kirjallisuusmakua. Ruoditaan kriitikoita, omia haastattelulausuntoja ja kirjojen saamaa vastaanottoa.

Kirjailijana Auster kuvaa pääasiassa älykköjen ja taidepiirien New Yorkia ja itärannikkoa, Coetzeen rajummat pääteemat nousevat Etelä-Afrikan rotusyrjinnän jälkimainingeista. Jos Auster yrittää kohahduttaa sopimattomilla suhteilla, kuitenkin kesyillä, ammentaa Coetzee hurjat aiheensa kotimaansa rotuennakkoluuloista.

Kirjailijaksi alunperin ajautuneesta Austerista on tullut sekä kultti- että älykköseurapiirien hahmo, jonka brändille lahjakas skandinaavivaimo Siri Hustvedt on vain plussaa. Auster on kirjailijana moniulotteisempi, sillä hänen tuotantonsa sisältää perinteisten fiktioiden lisäksi paljon muutakin.

Kirjeitä kirjoittaessaan Auster ja Coetzee ovat jo myöhemmässä keski-iässä ja kirjailijanurallaan vakiintuneessa vaiheessa. Kirjailijoiden teknopelko on vähän surkuhupaisaa luettavaa. Sähköposteja ei vaihdella ja faxikin [!] tuntuu ylivoimaiselta.

Coetzee puolestaan on kirjaillisuudenopettaja, yliopistomiehiä, ja ehkä siksi pidättyvämpi.

Kun on maineensa ansainnut ja jääkaapista loistaa muukin kuin valo, kirjailijakin voi ammatinharjoittamisen ohelle tehdä vaikka mitä. Etenkin penkkiurheilla - mikä viehättävän inhimillinen piirre! Varsinkin Austerilla riittää aikaa ja kiinnostusta käsitellä urheilun estetiikkaa ja lajifilosofiaa.

Kriketin, pesäpallon, shakin ja tenniksen lisäksi Auster ja Coetzee pohtivat maailmanpolitiikkaa ja talouskriisiä. Kirjeet ovat niin myötäsukaisia, että kirjan ainoa mahdollinen konfliktiteema saa lukijan oikein hihkumaan.

Erimielisyyttä nousi ilmoille Lähi-Idästä keskusteltaessa, kun Coetzeen palava omatunto pääsi valloilleen eikä Auster asettunut ihan samoille linjoille. Auster osoittautui juutalaiseksi - sitä en olisi hänen kirjojensa perusteella arvannut - joten suhtautuminen Israeliin oli amerikanjuutalaisille tyypilliseen tapaan ristiriitaista. Coetzeen minäkuva on voimakkaan moralistinen ja näkemykset Lähi-Idän tilanteesta sen mukaiset.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin tai keistä se löytäisi lukijansa. Kirjeenvaihdon perusteella en pidä Johnista enkä Paulista yhtään vähempää tai enempää kuin aiemmin. Kirjeenvaihto ei avaa uusia ovia herrojen kirjallisuuteen tai sen tulkintaan. Kirjan parissa en kokenut vau-hetkiä, en analyyttisiä enkä tunteellisia.

Lukijana olin myös täysin puolueellinen, sillä kirjeenvaihdon osapuoliin minulla on kovin erilainen suhde.

Parahin John: Sinun kirjojesi parissa olen järkyttynyt ja vaikuttunut. Kirjallisuutesi muuttaa maailmoja ja järisyttää maailmankuvia. Esimerkiksi Michael K:n maailma ja Häpeäpaalu ovat mestariteoksia.

Hyvä Paul: Sinulla on vakaumuksellinen lukijakunta, mutta minut kirjasi ovat jättäneet kylmiksi. Maailmasi on viileän elitistinen ja jotenkin itsekeskeinen. Sellaiseen en tunne vetoa. Onneksi olet osannut astua sieltä myös muihin tarinoihin. Minusta suurteoksesi on Mr Vertigo.

Osuvasti miesten kirjeenvaihdon on suomentanut kirjailijoiden suomentajakaksikko Erkki Jukarainen-Seppo Loponen. Jälkisanoista olisi ollut hausta lukea, onko heilläkin jonkilainen ystävyys. Tai lähtikö suomennosidea peräti heiltä itseltään?

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Grassin vuosisata

Günter Grass, yhteiskunnallisen satiirin mestari, katkeroitui vanhemmiten ja muuttui ikäväksi tilittäjäksi. Ymmärrettävää sikäli, että entinen itäsaksalainen joutui inhimillisestä näkökulmasta epäoikeudenmukaisen aikalaiskritiikin uhriksi [aiheesta enemmän omaelämänkerrallisessa Sipulia kuoriessa]. Valitettavasti henkilökohtaisella katkeruudella ei sulkeudu kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan suosioon.

Siksi on aina paha paikka aloittaa uusi Grass. Kumpi kirjasta paljastuu: säkenöivä veijari vai mököttävä ikämies?

Günter Grass: Minun vuosisatani.
Günter Grassin Minun vuosisatani -kirjan kohdalla pyydän anteeksi. Ei olisi kannattanut luokitella kunnioitetun ja edesmenneen herra kirjailijan tuotantoa kategorisesti. 

Minun vuosisatani on Grassin tuotannossa poikkeuksellinen. Minun vuosisatani on kunnianosoitus 1900-luvulle ja sen jokaiselle vuodelle. Kirja on historiallinen, mutta myös omaelämänkerrallinen retrospektiivi sekä kirjalijan omaan elämään että hänen tuotantoonsa. 

Vuosille omistetuissa luvuissa kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa Grassin kirjalliset ja henkilökohtaiset tarinat, oman elämän ja kirjallisuuden ihmiset, niistä rakennetut hahmot sekä Saksan kulttuuri- ja maailmanhistorialliset merkkipaalut. 

Kertojiksi on värvätty historian ja omien teosten hahmoja sekä oman elämän henkilöitä. Varmasti sieltä löytyvät niin Oskarit (Peltirumpu), Fontyt (Avarammille aloille), Rottarouva kuin äiti, vaimot ja lapset. 

Tarinat sisältävät useimmiten jotain konkreettista ja symbolisesti merkityksellistä kyseiseltä vuodelta. 

Mieleeni jäivät vaikkapa sotilasasut ja etenkin kypärät. Teräskypärä vai piikkikypärä - kenttäharmaa vai liittokanslerin sinisenharmaa. Tai raha - sekin ehti 1900-luvulla vaihtaa niin valuuttaa kuin arvoa muutamaan otteeseen.

Tekniikka ei ole kovin omaperäinen, mutta se auttaa lukijaa hyppäämään kyseessä olevan vuoden tunnelmiin. Tosin veikkaan, että jos olet nuorempi lukija, joka ei tunne Grassin tuotantoa tai Saksan historiaa, saatat hyvinkin pitkästyä kirjaa lukiessasi. Ja edelleen: mitä enemmän sinulla on hallussa kaikkea noista kolmesta, sitä yltäkylläisempää lukukokemusta voit odottaa.

Vuosisadan minäkertojalle 1900-luku alkoi - no vauhdikkaasti. Ammattina on sotilas ja jo vuosituhannen alussa Baijerin poika pääsee sotamatkailemaan Kiinaan saakka. Vuosisadan kuluessa hallitsijat vaihtuvat, mutta sodat jatkuvat ja aatteet vievät mennessään. 

Kaikki edellämainittu kiteytyy Grassin Remarque-lainaukseen vuodelta 1914 siitä, miten rintamakokemus katkeroittaa koko sukupolven ja miten sodalle uhrataan myös henkiinjääneet. Vuotta 1914 seuraaviksi vuosiksi Grass astuu Remarquen saappaisiin ja kuvaa pasifismin synnyn. Loogisesti sodan jälkeen vuorossa on maajussi, joka on saanut tarpeekseen sotakeinottelusta eikä kaipaa muuta kuin tuoreita kananmunia.

Vuosien joukosta on pakko poimia 1927, Grassin syntymävuosi. Se oli poikkeuksellisen kultareunainen.
Sodan, nälän ja inflaation jälkeen, kadunkulmassa kerjäävien raajarikkojen ja köyhtyneen keskiluokan vielä muistuttaessa menneestä, elämää saattoi nyt juhlia "heitettynä-olemisena"...nauttiessaan kuohuviiniä...
Huolettomuuden vuosia ei kauan riitä kun veljet kääntyvät toisiaan ja perheitään vastaan. Toinen kumartaa SA:lle ja toinen kommunisteille. Valtiollinen ja ideologinen kahtiajako on sitä kaikkein tutuinta jaksoa Saksan historiassa. Tälle Grass antaa inhimilliset kasvot. Osittain kirja onkin kunnianosoitus schölermaneille, keskivertosaksalaisille, joista joka maassa puhutaan aavistuksen ylenkatseisesti.

Sodanjälkeisen Saksan vuodet vaientaa vaikeneminen. Tarinoiden minäkertojat ovat usein paossa ja itsensä kadottaneita, tutkivien katseiden ympäröimiä.

Tärkeä teema ovat oman elämän kokemukset, kirjoittamisen tuska, avioerot, isän, aviomiehen ja kirjailijan syyllisyys:
Vuosi toisen joukossa? Vaiko vain lyijynraskasta aikaa ja me kuuroina omasta huudostamme?
Vuosisadan päättää Grassin tunnetuin hahmo, kirjallisuushistoriassa ikuisen elämän ansainnut Peltirummun Oskar. Minäkertoja on satavuotias ja yhä voimissaan - sellainen hän on ollut oskarinkokoisesta saakka. Viimeinen luku kokoaa sopivasti minäkertojan vuosikymmenen ja päättyy siihen, kun vanhaherra seuraa parvekkeelta skeittailevia lapsenlapsenlapsenlapsiaan ja pohtii, ettei sota vaan taas ole tulossa.

Minun vuosisatani ilmestyi tarkoituksellisesti juuri vuosituhannen viimeisenä vuonna. Se on oikein kiinnostava ja jotenkin täydellisesti sopiva arvovaltaiselle kirjailijalle, joka on lisäksi historiafriikki itsekin. Tulee sellainen tunne, että nyt on Saksan Jörn Donner puhunut. Piste. Ja pulinat pois.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Irvingin ihmeiden tiellä

John Irving. Ihmeiden tie. 
John Irvingin Ihmeiden tie kuljettaa lukijan läpi Juan Diego Guerreron ihmeellisen elämän. Juan Diego on varttuneesti keski-ikäinen meksikonamerikkalainen romaanikirjailija. Hän on huoran lapsi ja kaatopaikkakeisarin kasvattama, myöhemmin entisen jesuiittapapin ja transvestiitin adoptiopoika.

* Hyvä Juan: Alkuun pahoitteluni äsken käyttämästäni kansallisuuskäsitteestä. Painotit syntyneesi meksikolaisena, olleesi sittemmin amerikkalainen, etkä missään vaiheessa meksikonamerikkalainen. Onneksi kuitenkin olen naislukija, joita arvostit parhaimpina lukijoinasi.

John Irvingin uutuus edustaa aitoa maagista realismia. Juanin [Amerikan Johnin] elämä on ihmeitä tulvillaan ja tajuttomassa tilassa. Häneltä ovat hukassa sekä muistot että unet.

* Juan: Sinua täytyy moittia lääkkeiden seka- ja väärinkäytöstä. Ensin popsit pillereitä liikaa ja sitten holtittomasti.

Pillerit vievät Juan Diegolta unet, muistot ja seksihalut, väärinkäytettynä sekoittavat todellisuuden, unelmoidun ja muistellun. Vapaat pudotukset ja siirtymät eri tilojen välillä rytmittävät kirjan kerrontaa ja rikkovat tarinan kronologian.
Kun ihminen muistelee rakkaitaan tai uneksii heistä...ei voi estää sitä, että heidän loppunsa loikkaa muun elämäntarinan edelle. Unet eivät tule kronologisesti eivätkä muistot tapahtumajärjestyksessä.
Irvingin lukija on tottunut monipolviseen tarinaan, lukemattomiin ja toistuviin teemoihin, eksentriseen päähenkilöön ja monilukuiseen henkilögalleriaan. Mutta nyt seisoin sadantien vartioimattomassa tasoristeyksessä ajoittain kauhusta täristen. Ihmeiden tie tarjoaa kaikkea tuttua, mutta kymmenkertaisesti enemmän!

Rauhoituin ymmärtäessäni kaikkien teiden johtavan samaan suuntaan. Maali oli Graham Greeneltä lainattu erityinen hetki, joka avaa tulevaisuuden: "Jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin on päästettävä irti - molemmat kädet...se on unelma tulevaisuudesta...se on unelma kuolemasta."

Irvingin lukijat tietävät, että sitä ennen on käytävä läpi satoja sivuja muita tarinoita. Saadaan tietää Juan Diegoon olleen kaatopaikan [basueron] roskiksentonkija, ällistyttävä lukija, kielinero ja jalkavammainen. Tärkein sivuhenkilö on ilmiömäinen sisar Lupe. Selvännäkijä ja ennustaja, jonka puheesta saa selvää ainoastaan veli. Puhevikansa takia ja aistiensa ansiosta Lupe on tarinaa tulkitseva rinnakkaiskertoja.

Tarinan edetessä sisarukset orpoutuvat ja heidät siirretään Oaxacan slummista katoliseen orpokotiin. Sieltä siirrytään sirkukseen, jossa veli opettelee taivaskävelyä ja sisaren on määrä toimia ihmisten ja leijonien ajatustenlukijana. Lopulta Yhdysvaltoihin adoptiovanhempien kanssa muuttaa enää Juan Diego.

* Juan-parka: Olisiko se auttanut, jos veli olisi osannut lukea siskoa kuin sisko veljeä? Olisitko nähnyt nuoren tytön kuolemankaipuun? Olisitko rohkaissut häntä matkalla tytöstä naiseksi?

Kaikkeen tähän tarvitaan runsain määrin ihmeitä, joita kuvaa paremmin alkuperäisteoksen nimestä löytyvä mysteries. Niitä tarjovat naispyhimykset ja heistä tärkeimpänä Meksikon ikioma neitsyt-Maria Guadalupe.

Ihmeitä löytyy myös kirjan nykyhetkeen sijoittuvasta tarinasta, joka johdattaa keski-ikäistyneen ja sairastelevan Juan Diegon Manilaan ja Filippiinien saaristoon. Ohjat kirjailijan elämästä ottaa mystinen naiskaksiko Dorothy ja Miriam. Suojelusenkeleinä, ja nolonoloisesti myös seksin ylipapittarina, näyttäytyvät naiset ovat oudosti fyysisen maailman lainalaisuuksien ulottumattomissa.

Tunnetko Pateronin?


Peter Høeg. Hiljainen tyttö.
Ihmeiden tie ei ollut minulle helppo kirja. Jos päähenkilö liikkui moniulotteisten kokemusten rajamailla, koin lukijana jotain samankaltaista itsekin. Ajatuksiini ilmestyi tuon tuostakin Tanskan lahja lukevalle maailmalle, Peter Høeg. Ja blogini lukijat tietävät, ettei Høeg todellakaan ole lempikirjailijoitani!

Tunnistin samaa maagista realismia, samoja teemoja [kuten sirkus, lasten selvännäköisyys], absurdeja hahmoja sekä juonen ja tapahtumisen pyörremyrskyjä. Jos aiemmin kiittelin Høegia yhdestä historian ikimuistoisimmista tyttöhahmoista Tiltestä [Norsunhoitajien lapset], oli Lupekin melkoinen nokkelikko. Lupe muistuttaa selvännäköisyydessään myös KlaraMariaa [Hiljainen tyttö], jolla ei ole äänessä lainkaan sointia.

Siis mitä ihmettä, onko näillä herroilla suhde? Onko John Irving Peter Høegin lukija, tuttava tai jopa ystävä? Julkaiseeko Iso K kohta miesten kirjeenvaihtokirjan jatko-osaksi Austerille ja Coetzeelle? Onko syntynyt maagisen realismin Bradgelina Peteron?

* Juan hyvä: Valitettavasti loputon kiinnostuksesi yksityiskohtiin oli minusta erittäin rasittavaa. Että pitikö vaikkapa päivittäisistä lääkeannoksista rapotoida jatkuvasti? Vaikka naislukija olenkin, en taida olla ihannelukijasi. Yksityiskohtia enemmän arvostan suuria linjoja, tunnelmaa ja utuista epäselvyyttä - lukijan omaa tilaa.

Ihmeiden tien lukeminen tuntui samalaiselta suorittamiselta kuin liian raskas reittivalinta. Silti heräsin pohtimaan, kuinka paljon arvostan Irvingiä erilaisuuden ymmärtäjänä. Hän on transvestiittien, köyhien, vammaisten, hairahtaneiden, syrjittyjen ja monien muiden puolestapuhuja.

Tarinoiden edetessä Ihmeiden tie rauhoittui. Kun sivujuonet oli saatu solmittua, pystyi keskittymään päätarinaan. Kirjan lopussa tunnelma kääntyi hartaaksi, jopa uskonnolliseksi.

* Juan hyvä: Menneisyys oli ottanut sinut omakseen. Hyvä niin.

**
Tämän bloggauksen rakennetta inspiroi Lumiomena, joka kirjoitti arvionsa John Irvingille.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Routakuun aika - salainen sota-ase

John Steinbeck. Routakuun aika.
Tuntuu aina hämmentävältä kirjoittaa arviota kirjasta, jonka tarina kiinnostaa vähemmän kuin kirjasta kertova tarina. Nyt on edessä sellainen tilanne. Kyse on John Steinbeckin Routakuun aika -kirjasta.

Aloitan kuitenkin siitä vähemmän kiinnostavasta - kirjan tarinasta. Se on tiivis ja nopeasti kuitattu.

Rauhallisena sunnuntaiaamuna kaupunki vallataan ilman vastarintaa. Sotilaat pöllähtävät paikalle mereltä, ilmasta ja kaikista ilmansuunnista.

Routakuun aika on ottanut kirjallisen muotonsa ennemmin näytelmästä kuin fiktiivisestä romaanista. Näyttämönä toimii pormestarin palatsin sali. Sinne miehittäjän armeija perustaa komentokeskuksen.

Pormestari Orden ottaa ihailtavan tyylikkäästi ja elettömästi vastaan uuden komennon kaupungissa. Tapahtumien edetessä tossukanoloinen pormestari, jonka outfittiä touhukas vaimo tuon tuostakin parantelee, osoittautuu päteväksi poikkeusolojen johtajaksi. Orden sekä ylläpitää asukkaiden uskoa tulevaisuuteen että harjoittaa harkittua diplomatiaa onnistuen torjumaan tarpeettoman verenvuodatuksen.

Miehittäjäkaupungissa tapahtuu odotetunoloisia asioita. Lukijalle selviää kavaltaja, laskelmoiva ja petetyksi joutuva takinkääntäjä. Miehittäjän tavoite päästä käsiksi strategisiin resursseihin johtaa sabotaaseihin. On maanalaista vastarintaa sekä välienselvittelyjä. Muutama tappo, murha tai isompi kahakka.

On sotilaita, joilla on samanlaisia haluja kuin nuorilla miehillä yleensä. Tarve hetkiseksi unohtaa sotiminen ja kokea hellyyden ihania tunteita. Sekä sotilaprotokolla, jossa joku kasvoton komentaja tai ohjesääntö huolehtii sotilaskurista ja joukkojen moraalista.

Ollaan jossain kylmässä paikassa lumihuippuisten vuorien reunustamassa laaksossa, meren rannalla. Kuulutaan laajempaan sotilasoperaatioon. Miehittäjät ovat kovin kurinalaisia ja käskytykselle kuuliaisia. Miehitetty kansa kuvataan kovin vaaleana, vaitonaisena ja kyräilevänä.

Niinpä: miehittäjän täytyy olla Saksan natsi-armeija. Maa puolestaan oli "kylmä ja ankara kuin Norja, ovela ja leppymätön kuin Tanska ja järkevä kuin Ruotsi". Suomea ei mainittu.

Itse olin tyytyväinen, kun sain tietää ennen kirjan lukemista tarinan kirjasta. Ilman kehystarinaa olisin pitänyt Routakuun aikaa mitättömänä ja ihmetellyt kovasti, miksi Steinbeck meni sellaisen kirjoittamaan.

Steinbeck julkaisi kirjansa vuonna 1942 - keskellä maailmansotaa. Julkaiseminen oli Steinbeckille tarkoituksellinen ja harkittu fasisiminvastainen teko.

Kirjassa yritetään jopa neuvoa miehitettyjä natsivastaisessa taistelussa. Ettei kannata suostua alistumaan ja yksittäisenkin ihmisen vastarinta voi auttaa kansaa vaikeuksien edessä. Sellaista arjen sankaruutta.

Ja todella: kirja vaikutti. Natsit ja Italian fasistit julistivat Routakuun ajan pannaan ja se levisi vain maanalaisilla markkinoilla. Kirjan hallussapidosta saattoi saada jopa kuolemantuomion.

Tähän kaikkeen on pakko sanoa vau. Routakuun ajasta tuskin on enää mitään hyötyä Aleppon asukkaille tai kybersodan uhreille, mutta silti se on huikea kunnianosoitus kirjallisuuden voimalle. Ja pasifistisille arvoille, edelleen niin tärkeille.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Elämän ja kuoleman anarkisti

José Saramago. Kaikkien nimet.
Luen ja olen äimistynyt. Mistä näitä kirjoja oikein putkahtelee! Kuka keksii kirjoittaa kirjan Väestörekisterikeskuksesta, viraston pilkuntarkoista virkasäännöistä ja rekisterinpitämisestä. Valita päähenkilöksi kaikkein näkymättömin virkailija José-herra, Portugalin Jussi Jokamies, joka omistaa elämänsä virkansa velvollisuuksien täyttämiselle.

On pölyistä ja pinoista. On laakeita hyllyrivejä. On virastonruskeaa. Niin kuin kirjan kansi - vastenmielinen ja luotaantyöntävä. Väestörekisterikeskuksen työntekijöitä lukuun ottamatta kukaan ei ikimaailmassa lukisi Kaikkien nimet -kirjaa, jos sitä ei olisi kirjoittanut José Saramago.

Saramagolle ei tunnetusti mikään aihe ole vieras. Eikä niin tavanomainen, ettei siihen saisi liitettyä yhtä kirjailijan lempiteemoista: itsestäänselvyyksillä hulluttelua. Someaikakaudella lukijat voisivat heitellä Saramagolle, jos hän yhä eläisi, aiheiksi ihan mitä tahansa. Eikä niin tylsää aihetta löytyisi, ettei Saramago taikoisi siitä valloittavaa luettavaa.

Kaikkien nimet -kirjassa Väestörekisterikeskus ei ole pelkkä virasto vaan rajatila elämän ja kuoleman välillä. Näiden kahden olotilan rajanveto konkretisoituu lappusessa nimeltä henkilötietokortti sekä valtavissa hyllyrivistöissä, joissa elävät ja kuolevat erotetaan omille puolilleen. Kuin jonglöörin pallot henkilötietokortit alkavat lennellä puolelta toiselle. Ja koska Saramagon kirjoissa eletään teknologiatonta maailmanaikaa, rajoja kyseenalaistetaan fyysisin keinoin. Se on symbolisesti paljon vaikuttavampaa kuin tietokoneen valintatoimintojen kliksuttelu.

Itsellinen virkamies José-herra asuu työsuhdeasunnossa, jonka erottaa virastosta vain väliovi. Saramagon kirjoissa aiheena on usein virkakoneisto eikä herra kirjailija todellakaan säästele ironisoidessaan kotimaansa hallintokulttuuria.

José-herran maailman mullistaa eräs tietty nainen. Ei tietenkään verta ja lihaa oleva nainen vaan naisen henkilötietokortti.

Henkilötietokortti on aivan vastustamaton! José-herra rakastuu. R-sanaa ei kirjassa käytetä, mutta mikäs muu se voi miehen mielen hullaannuttaa. Pakkomielteisesti José selvittää naisen henkilöllisyyttä. Itsensäkin yllättäen hän murtautuu tuntemattoman naisihmisen lapsuudenkouluun, lintsaa töistä, kohtaa ennenkuulumatonta myötätuntoa virastojohtajalta, soittelee naisen entisen naapurin ovikelloa muka työasioissa ja selättää korkeanpaikankammon viraston hyllyrivejä tutkiessa.

Vaikka kuinka olisin toivonut, José-herra ei onnistu löytämään naista henkilötietokortin takaa. Mies ei saa kuulla eikä kokea sitä r-asiaa. Mutta jotain muuta matkalta jää käteen: muitakin elämän ja kuoleman anarkisteja. José-herra ei olekaan ainoa, joka on kyseenalaistanut ne elämän ja kuoleman rajat, joita eri viranomaiset on tiukasti laitettu valvomaan.

Kaikkien nimet on rinnakkaisteos sitä seuranneelle Toinen minä -kirjalle, joka on tulkittu kannanotoksi kloonaukseen. Suosittelen kumpaakin varauksetta. Kirjoissa Saramagon yhteiskuntakritiikki ei ole katkeraa ja piikikästä [kuten Lissabonin piirityksen kirjurissa] vaan vauhdikasta ja ratkiriemukasta.

Lukunautinnon kruunaa Saramagon kirjoitustyyli, joka on tutun ihanasti ristiriidassa järjestelmällisen virastokulttuurin ja säntillisen José-herran kanssa. Ehkä tyylissä pulpahtaa Josénkin pimeä puoli, virkamiehen sisäinen anarkisti. Saramagon pitkät virkkeet ja merkitsemättömät dialogit näyttävät keskisormea oikeakielisyysfasisteille ja mahdollisesti myös byrokratialle sellaisena kuin se Saramagon kirjoissa kuvataan. Kieltä, joka on syvällistä itseilmaisua pilkunpaikasta alkaen.

torstai 29. joulukuuta 2016

Puuvillan perässä

Lukeekohan enää kukaan muu kuin minä Yashar Kemalia? Ainakaan blogeista häntä ei juuri löydä ja muutoinkin 2000-luvulla tunnetuimman turkkilaiskirjailijan nimen on voihkinut Kemalilta Orhan Pamuk.

Mutta Isoa K:ta luettaessa Kemaliin törmää usein, kymmenkunta kertaa. Aika paljon yhden yhteiskunnan omaltatunnolta. Kemalin kirjoissa ei koskaan mene hyvin. Alkuperäiskansat, paimentolaiset, talonpojat ja kalastajat kohtaavat tuhannet vääryydet ja jäävät maallistuvan ja länsimaistuvan yhteiskunnan jalkoihin.

Kemalin Puuvillatie on tarinatyyliltään tuttuakin tutumpi: tavoitellaan palkintoa, joka oli alunperinkin saavuttamattomissa. Ponnisteltiin sankarillisesti, mutta tarpeettomasti. Lukija tiesi tämän varmasti jo alussa, myös päähenkilöillä oli aavistuksensa.

Yashar Kemal. Puuvillatie.
Puuvillatiessä yksi kylä, ja etenkin yksi perhe, vaeltaa poimimaan puuvillaa. Matka on vuoden tärkein - sadosta ja poiminnan tuloksesta riippuvat kyläläisten vuosiansiot. Ohdakepalleroiden lentely vuorille asti on matkan merkki. Mukaan pakataan koko perhe juniorista senioriin.

Alkaa pitkä ja vaivalloinen poimintamatka yli laaksojen, kukkuloiden ja vuorien. Välillä täristään rankkasateessa, välillä paahdutaan helteessä. Matkalla kuolee kapinen, mutta raihnaiselle isoäidille korvaamattoman arvokas, hevonen ja puhki kuluvat ainoat kengät. Vanhuudenkangistama isoäiti  kiukuttelee omaa tilaansa. Välillä hän kieltäytyy jatkamasta, välillä eksyy, toisinaan yrittää karata takaisin kylään. Välillä poika ja miniä jättävät isoäidin oman onnensa nojaa, välillä jäävät yöunet väliin isoäitiä etsien, välillä kantavat häntä selässä viimeisillä voimillaan. Lähes yliluonnolliset vaikeudet voitettuaan urhea perhea saapuu puuvillapellolle koko seurueen viimeisenä. Vain huomatakseen, ettei sinä vuonna ole mitään poimittavaa.

Puuvillatie edustaa Kemalin tunnetuksi tekemiä kyläromaaneja. Kyläromaanit ylistävät köyhien ja omaa elämäntyyliään jatkavien paimentolaisten sitkeyttä. Sen pukee sanoiksi isoäiti nähdessään tyhjät pellot:
Mitä sitten?...Mehän pääsimme perille. Tässä me nyt olemme.
Isoäiti on yksi kirjan sankareista ja vahvasti kuvatuista henkilöistä. Kemalin ihmisillä on hurja eloonjäämisvietti ja sisua kuin suomalaisilla. Kyläläiset elävät hetkessä voimallisesti eikä tunneilmaisussa säästellä. Mielialat leimahtavat: ystävä tai rakastettu voi hetkessä olla saatanasta seuraava, tai sitten taas rakkain maailmassa.

Yashar Kemal tietää, mistä hän kirjoittaa. Kemal oli itse syntynyt kurdilaisessa vuoristokylässä ja työskenteli lapsuudessaan muun muassa paimenena. Poliittisena kirjailijana Kemal oli vankasti sitä mieltä, että vuorilta ja maaseuduilta löytyy Turkin tulevaisuus. Kunhan kyläläiset ensin hankkiutuvat eroon muhtareistaan, juonikkaista ja itsekkäistä kyläjohtajista. Puuvillatiessä kapina on jo oraalla.

Yashar Kemal kuoli 2015 helmikuussa. Suomalaislukijat ovat kuitenkin tainneet Kemalin jo unohtaa - ainakin kirjastoissa ne näyttävät elävän hyllyelämää. Toisin kävi Günter Grassille, jonka kuoltua joutui kirjalainojen varauslistoille.

En tiedä, kirjoittaako Yashar Kemal elämääsuurempaa kirjallisuutta vai onko hän enemmän katoavan kulttuurin tallentaja. Ainakin hän antoi äänen niille, joita ei yleensä kuulla eikä kuunnella. Ja kun Kemalia lukee, voi takuuvarmasti varautua elämään surullisia tunteita ja kokemaan myötätunnon lämpimät aallot.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kolonialismi ja lapsenryöstö

Richard Hughesin Rajumyrsky Jamaikassa on todennäköisesti useimmille tuiki tuntematon romaani. Suomenkielinen Google-haku tuottaa vain muutaman antikvariaattiosuman. Tämä Pasilan kirjavaraston aarre olisi varmasti jäänyt minultakin lukematta ilman Iso K -harrastusta. 

Jännä kirja, joka kirjaston kokoelmissa on luokiteltu aihesanoihin kolonialismi ja lapsenryöstö. Ja jonka Kaari Utrio [!] mainitsee blogissaan pahennusta herättäneenä kirjana. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuus onkin uskalias teema - yhä edelleen.

Rajumyrky Jamaikassa tarjoaa muutakin: siirtomaaeksotiikkaa ja huiman meriseikkailun. Yhdistelmä oli varmasti shokeeraava kirjan ilmestyessä vuonna 1929. Harva oli siihen aikaan ylittänyt Atlantin tai päässyt vierailemaan siirtomaissa. Kovinkaan moni ei ollut purjehtinut valtamerialuksella tai kokenut tropiikin luonnonmullistuksia. Ja kirjan hurjin seikkailu, merirosvous, se vasta jäisikin monelta kokematta. Olihan kyseessä paitsi poikkeva kokemus myös hiipuva elinkeino.

Richard Hughes. Rajumyrsky Jamaikassa.
Kirjan monista teemoista aivan jokainen ei ollut poikkeuksellinen. Valitettavasti. Etäinen vanhemmuus, tunnekylmä kasvatus sekä viime vuosituhannen vähättelevä kasvastuskäsitys puistattavat edelleen. Lapsilta voi esimerkiksi odottaa koiramaista kiintymystä ja kuvitteellisia ihmissuhteita, jotka toteutuvat yhtä paljon mielikuvituksessa kuin eletyssä maailmassa. Toisaalta lapsille vanhemmat ovat vain aikuisia muiden heidänlaistensa joukossa. 

Rajumyrsky Jamaikassa sai nimensä Hughesin kirjan käännekohdasta. Bas-Thorntonit lapsineen viettävät puuhakasta elämää plantaasilla Jamaikassa. Lapsikatras John, Emily, Edward, Rachel ja Laura temmeltävät trooppisessa paratiisissa, kun taas vanhempien energian vievät siirtomaakauppa ja maatilan pyöritys.  

Toimeentulo on niukkaa, mutta vakaata aina siihen saakka, kun troppiikki näyttää paholaiskasvonsa. Hurrikaanimyrsky hajottaa perheen talon ja tuhoaa plantaasin. Liian vaarallista lapsille, toteavat vanhemmat, ja lähettävät heidät takaisin Englantiin.

Harkittu päätös tuntuu vähemmän viisaalta siinä kohdassa, kun lukija ymmärtää lasten tekevän laivamatkan ilman aikuisia huoltajia tai saattajia. Lapset lastataan Clorinda-alukselle, jonka hups vaan, merirosvot kaappaavat pian Jamaikalta lähdön jälkeen. Lapset siirretään laivan irtaimen tavaran mukana merirosvoalukselle. 

Merirosvoaluksella matkustelu on ensialkuun lapsille samanlainen seikkailu kuin mikä tahansa laivamatka. Meri kimmeltää, iso laiva on jättikokoinen leikkikenttä ja vierailut tropiikin kauppasatamissa ikimuistoisia.  

Pidemmän päälle tarinasta tulee mieleen Piin elämä tai Gulliverin retket.

Onko laivalta mahdollista pelastua?
Kun kapteenin askelet kuuluivat portaissa, ne saattoivat merkitä sitä, että kapteeni toi hänelle keittolautasta, tai ne saattoivat merkitä sitä, että kapteeni tuli tappamaan hänet.
Miten kehittyvät aikuisten ja lasten suhteet?
Jokaisessa uudessa lasten ja aikaihmisten välisessä suhteessa on erityinen vaihe, ensimmäisen tutustumisen ja ensimmäisten nuhteiden välinen aika, jota voidaan verrata vaikka eedenin puutarhan rikkeettömään onneen. Kun ensimmäinen nuhde kerran on lausuttu, sen vaikutusta ei koskaan voi korjata.
Kun kadotetaan suunta ja suuntimet, laivan tunnelmissa alkavat viipyillä väkivallan ja hylkäämisen mahdollisuudet. Yksi lapsista heitetään laidan yli, yksi lähinnä katoaa. Yksi aikuinen tapetaan ja vihjaillaan joidenkin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Pitkän merilläolon jälkeen lapset pelastetaan hyöryalukselle. Kaapatuista lapsista tulee julkkiksia ja legendan aineksia paitsi pelastumisen ansiosta myös siksi, että Clorindan kapteeni oli pistänyt liikkeelle huhun heidän surmaamisestaan.

Yksi kirjan opetus on se, ettei ihmisiin ole luottamista - edes lapsina. Lapsikatraan johtohahmoksi noussut Emily on se, joka joutuu todistamaan ja se, jota kaikki yrittävät manipuloida. Niin merirosvojen kapteeni, oikeuslaitos kuin Emilyn oma mieli. Kenen pahat teot Emily lopulta tunnustaa, omansa vai muiden kokemat, jää vaille vastausta. Syyllinen lain edessä on kuitenkin merirosvoaluksen kapteeni. 

Rajumyrsky Jamaikassa ei ollut lukuelämyksenä aivan yhtä raju kuin sen saama aikalaiskritiikki voisi antaa ymmärtää. Ehkä se siksi on aikansa tuote, jo hieman vuosien laimentama. Sen sijaan manipulaatio ja viattomuuden menetys ovat teemoja, jotka eivät ole ehtineet vanhentua sadassakaan vuodessa. 

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Entiset ystävämme

Alice Munro. Nuoruudenystävä.
Ohimenevien tuokioiden ja elämänvaiheiden tallentaja Alice Munro teki sen taas: kirjoitti tarinoita, joiden aiheiksi kelpaisi meistä jokainen.

Nuoruudenystävät - kenelläpä ei heistä riittäisi kerrottavaa.

Nuoruudenystävä sisältää kymmenen tarinaa menneistä tuttavuuksista. Novellien naiset ovat Brendoja (jotka eivät halua hellittää äitinsä muistosta), Floria (kypsempiä kesäheiloja), Hazeleitä (wanna-be runoilijoita aikana, jolloin lukevaa naista katsoi paha silmä), Barbaroita (liian kauniita ollakseen vilpittömiä), Juneja (jotka tietävät toisten salaisuudet), Georgioita (parhaan ystävän pettämiä), Margotteja (jotka karkaavat varatun miehen kanssa) ja Anitoja (jotka olisivat mielellään itse olleet skandaalin aihe).

Munron lukija tietää, ettei arkinen välttämättä ole tylsää sille, joka näkee pinnan alle. Eikä tyydy silmäilemään vain tapahtuvaa vaan ymmärtää sen vaihtoehdot - mitä ei tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua.
Ihmiset tekevät kohtalokkaita siirtoja, mutta eivät niitä, jotka ovat kuvitelleet.
Tulee mieleen se yksi runo (Aila Meriluoto?), jossa mikään ei päättynyt, koska mikään ei ehtinyt edes alkaa. Sellainen satuttaa melkein eniten.

Ylitetäänkö joskus rajat, aukeavatko elämän solmut tai järkkyykö elämisen tyyneys?

On risteilymatkailijatar, jolle kapteeni osaa kertoa hänen tarinansa. Siinä on kuolema ja siinä on viettely.
Hänen huolensa oli rakkaus, jota kenelläkään ei ollut lupa nähdä.
Havaijille muuttava entinen mies ja paikalleen jäävä entinen vaimo. Mies, joka katoaa yhtä täydellisesti kuin jää, jollei ruumis nouse pintaan keväällä. Ja alaspäin valuva nainen, jolle jää muistoksi tietämisen epätavallinen yhdysside.
Ihmiset liukenevat pois kuin veden huuhde. Kerros kerrokselta muisto himmenee.
Äidin salaperäinen nuoruudenystävä, jonka onnettoman kohtalon muisteleminen on pysyvä pala kurkussa. Sille on pakko kuvitella onnellinen loppu. Siitä seuraava huojennus tuntuu huijaukselta.

Tai miehen nuoruudenrakkaus, jo nimeltään ihana Antoinette, aviosängyn näkymätön kolmas osapuoli. Vaimo yrittää jäljittää kuolleen miehensä jalanjälkiä vain huomatakseen olevansa ainoa, jolla on miehestä muistoja.
Eikä mies tiedä mitä tapahtuu? Ehkä sen tietääkseen on koettava kosolti avioriitoja. Tietääkseen, että lopullisena pidetty - ja hetkellisesti toivottu - ero saattaakin osoittautua uuden aluksi.
Lukemisen lomassa on kiinnostavaa arvuutella, millaisia valintoja Munro sankarittarilleen kirjoittaa. Pysäyttääkö hän heidät rajalle vai jatketaanko sen ylitse?

Tuntematon runoilijatar vuodelta 1854. Ajalta ennen Virginia Woolfia, kun naimakelpoisen naisen ei kuulunut lukea tai kirjoitella. Uteliaana ihmisenä Munro on kiinnostunut hänestä ja yleisesti ottaen yhdentekevistä asioista, mutta palkinnokseen löytää niistä yllättäviä yhteyksiå. Siihen Alice Munro meitä houkuttelee: arjen uteliaisuuteen.

Munron tarinat ovat täynnä tunteita ja myötätuntoa. Tunteet ovat lämpimiä silloinkin, kun aiheista puuttuu kaikkinainen kauneus.

Slaavilaissiirtolaisten tytär saa vahempiensa liiketoiminnan kukoistamaan. Mutta addiktoituu seksistä niin pahasti, että alkaa ostaa sitä pikkukaupungin nuorukaisilta.

Alice Munro ei ole lempikirjailijoitani. Silti usein luen häntä mielelläni. Niin nytkin: Nuoruudenystävä oli täynnä raikkaita tarinoita. Vaikka välillä jaeltiin deittohjeita tyttärentyttärille ("Seuraava kerta on aina kiperä kun on tunnustettu rakkautta."), en tällä kertaa tuntenut olevani sunnuntaiteellä isoäidin seurassa. Vaan ehkä sen entisen parhaan kaverin - äitini sellaisen.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Halkaistu elämä

Kiinnostaako moraalifilosofia ja itsestäänselvyyksien haastaminen? Oletko huomannut, ettei pahuus yksiselitteisesti lisää julmuutta ja epätoivon tunteita eikä hyvyys automaattisesti tuota onnea ja paranna elämänlaatua?

Tämäntyyppisten teemojen ja kysymysten äärellä lukijan johdattaa Italo Calvinon Halkaistu varakreivi.

Italo Calvino. Halkaistu varakreivi. 
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban puolittumisesta, kahden puolikkaan eroajasta ja yhdistymisestä uudelleen kokonaiseksi.

Nuorukaisena, jolloin ihminen on "siinä iässä jolloin tunteet ovat vain sekavia mielijohteita jotka eivät tee eroa hyvän ja pahan välillä", varakreivi Terralba lähtee sotimaan.

Sodassa nuorukainen ammutaan halki, mutta hän ei suinkaan kuole vaan palaa sodasta takaisin puolikkaana. Aavemaisella ihmisraadolla on jäljellä kasvonpuolikas, yksi käsi, kylki ja jalka. Puuttuvan puoliskon peittoaa hulmuava viitta.

Palaava puolikas on matkalle jäävää pahempi. Pahis terrorisoi kreivikuntaa julmin ottein. Mustaan viittaan pukeutunut ratsumies jättää jälkeensä halkaistuja kasveja, eläimiä ja kaikenlaisia puolitettuja asioita. Julmuuksilta ei säästy eläin- eikä ihmiskunta.

Jälkijoukoissa sodasta palaa myös parempi puolikas. Hyviksen hyväntahtoisuus on rajatonta, mutta muuttuu ensihelpotuksen jälkeen kiusalliseksi. Moraalisaarnat, toisten elämään ja elintapoihin puuttuminen tuottavat vahinkoa ja aiheuttavat mieliharmia. Kreivikuntalaiset karsastavat hyvää puoliskoa jopa pahaa enemmän.
Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.
Kaiken lisäksi puoliskot eivät tule toimeen keskenään. Tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan kaksintaisteluun.

Tästäkin tragediasta selvitään. Kun hyvä ja ilkimys syöksyvät toisiaan vasten saadaan puoliskot sidottua yhteen. Varakreivi Terralbasta tulee jälleen inhimillinen: ei paha, ei hyvä, vaan sekoitus kumpaakin.

Calvinon tarinaan halkaistusta varakreivistä sisältyy opetus etätäydellisen maailman täydellisyydestä - inhimillisesti katsottuna. Kokonaisena oleminen on luonnollisuudessaan myös tylsää. Halkaistuna eläminen tarjoaa ymmärrystä asioihin, jotka helposti jäävät käsityskykymme ulkopuolle. Sama toisin katsomisen teema on tuttu jo Calvinon Paroni puussa -kertomuksesta. Siinä aatelisperheen poika ryhtyy loppuiäkseen puuasukiksi.

Hauskaa Halkaistussa varakreivissä on tapa kertoa keskiaikaisesta elämästä. Tarina on tulvillaan hiukkasen sekopäisiä hahmoja virvatulien perässä juoksentelevasta lääkäristä orgioita viettäviin spitaalisiin ja luolissa lymyileviin hugenotteihin. Yhteisökuvauksesta mieleen jää suvaitsemattomuus.

Perinteisen keskiaikaisen tarinan lainalaisuuksia noudattaen Calvino lisää omaansa ripauksen rakkautta. Tosin varakreiville se on korjaamista kaivaapa puutotila: "voimakkaitten tunteitteni joukossa ei ole mitään, joka vastaisi sitä, mitä kokonaiset ihmiset sanovat rakkaudeksi". 

Rakkauden kohde Pamela kauhistuu pahiksen kylmäverisiä rakkaudenosoituksia, mutta vielä ahdistavampaa on hyviksen rajaton lempeys. Puolikkaiden kaksintaistelun jälkeen tyttöäkin onnistaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Calvinon Halkaistu varakreivi on tarina, joka pitäisi lukea ääneen kirjapiirissä tai nuotiotulen äärellä. Hyvyys ja pahuus ovat ymmärrettäviä niin lapsille kuin aikuisille, mutta tarina täydentyisi vasta jälkipohdinnoilla siitä, miksi ilman toista ei synny hyvää elämää. Vai syntyykö? 
Ylipäätään kirjallisuuden, moralisoinnin ja pedagogiikan liitto on aina hivenen kyseenalainen. Nyt luin tiiviin kertomuksen, joka sijoittui keskiaikaan, mutta jonka opetus kestää ikuisuuden. Melkein saman tarinan olisi voinut lukea satukirjasta. Tarinan muoto oli keksitty jo antiikin Kreikassa. Ajankohtainen teema tekee Halkaistusta varakreivistä ikuisen, mutta kirjallisuusmuotona jo ikääntyneen. 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Yhden sanan sabotaasi

Jo pelkkä José Saramagon miettiminen pistää minut leijumaan. Olen fani, ehdottomasti.

Näin kirjoitettuani haluan unohtaa, että Saramagon tuotannosta löytyvät Baltasar ja Blimunda sekä tämänkertaisen arvioni kohde Lissabonin piirityksen kirjuri.

José Saramago. Lissabonin piirityksen kirjuri.
Luokittelen Lissabonin piirityksen kirjurin Saramagon oodeiksi ammateille. Tällä kerralla ammatiksi on valittu oikolukija.

Oikolukijat uurastivat työelämän kulisseissa. He olivat valkokaulustyöläisten duunareita - huomaamattomia prosessityöläisiä. Työnantaja kohtasi tunnollisen työntekijänsä aniharvoin - kirjassa vain aikatauluja vahtivana nouto ja lähetys -palveluna.

Eipä ihme, jos alkaa vähän ketuttaa. Kyllä valkokauluskansassakin löytyy uskallusta anarkiaan tai jopa tietoiseen sabotaasiin. Saramagoa, vakaumuksellista kommunistia, kiehtoi varmasti ajatus tietoisen vahingonteon vaarallisuudesta.

Kuka voisi muuttaa Portugalin tai Lissabonin historiaa? Kuka tahansa. Kuten oikolukija lisäämällä yhden sanan ja se on "ei".

1980-luvulla elävä Raimundo Silva saa työtehtäväkseen oikolukea kirjan Lissabonin piirityksen historiasta vuodelta 1147. Oikolukija keksii, etteivät ristiretkeläiset auttaneet Portugalin kuningasta Lissabonin takaisinvalloituksessa. Ajatus maurien hallitsemasta Lissabonista saattoi olla monille portugalilaisille radikaali ajatus.
Oikeastaan minä uskon, että suurin jakolinja ihmisten välillä on siinä, sanovatko he kyllä vai ei.
Romaanin ajanjaksot Saramago yhdistää rohkeasti jopa samoihin virkkeisiin. Niihin tutusti ja tunnetusti loputtoman pitkiin sellaisiin. Niissä Saramago leikittelee ajatuksella kieltää historialliset faktat ja muuttaa mahdoton mahdolliseksi. 

Ajatuksen samanlaisesta pienten hetkien sabotaasista Saramago esitteli Kaikkien nimet -romaanissa. Siinä väestörekisterikeskuksen rekisterinpitäjä José-herra rakentaa pakkomielteisen suhteen henkilötietokorttiin. Kun José-herra pääsee valloilleen, syntyy hulvaton seikkailu ja kutkuttava yhteiskunnallinen satiiri. Kun Raimundo-herra lisää oikolukiessaan yhden ei-sanan, seuraa piiiiiiiitkästyttävä kertomus historian kieltämisestä, harmaanoloisesta herrasta ja paperilta maistuvasta rakkaudesta.

Ja kun tuntee kirjailijan aatetaustan tulee tunne, että lukija joutuu salamyhkäisen agitaation kohteeksi. Ärsyttää.

Jos unohdan politiikan ja palaan tarinan ihmisiin ja ihmissuhteisiin, on pakko antaa tylyä palautetta. Eipä paljon marraskuutani piristänyt Raimundo-herrankaan seura. Vähän äreä ja juro, eristyneisyyteen ja maneereihin taipuvainen. Turhantarkka ja turhamainen. Herra hiusväri - tällä nimellä varmasti muistan hänet myöhemminkin.

Ja sitten on vielä sanottava, että rakkaus on Saramagolle vaikea aihe. Rakkaudesta haaveillessaan - kuten Ricardo Reisin viimeinen vuosi - Saramago valloittaa lukijan. Rakkauden tekoja ja haluja kuvatessaan Saramago tylsistyttää lukijan.
Miksi te soititte minulle, Enpä tiedä, huvittaako minua enää vastata, Minä en sitten olekaan ainoa pelkuri, En muista puhuneeni mitään pelkuruudesta, Puhuitte rohkeuden puutteesta, Ei se ole sama, Kolikolla on kaksi puolta mutta kolikko on yksi ja sama...
Kun ei tämä Raimundon ja Maria Saran suhde tunnu missään. Että millä tempulla herra hiusväri, oikolukija-joka-lisäsi-ein, salamavalloitti hienostuneen esinaisensa. Ja miten tästä muka kehkeytyi molemminpuolin tyydyttävää rakkautta. Taisit tässäkin huijata lukijaasi, herra Saramago!

Lissabonin piirityksen kirjuri oli ankea kuin ikkunastani näkyvä marraskuu. Mikään siinä ei sytytä, ei kosketa, ei pysäytä. Ei saa ajattelemaan toisin - edes historiaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Sukupuu ja ripaus runoutta

Onnelliset perheet muistuttavat onnessa toisiaan ja vain onnettomat ovat ainutlaatuisia, sillä se houkutteli meidät ansaan ja nosti viehtymyksen onnettomuuteen, ikään kuin vain se olisi mainitsemisen arvoista.
Lainaus Leo Tolstoin Anna Kareninasta avaa Katja Petrovskajan Ehkä Esther-sukutarinan. Oli odessalaisia kenkätehdaan työläisiä, monia opettajia, jotka perustivat orpokoteja kuuromykille lapsille, isoäiti Roza, joka odotti miestään sodasta kauemmin kuin Penelope ja isä, joka uuden ajan neuvostokansalaisena nimesi suvun uudestaan.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. 
Ja sitten oli Esther, ehkä Esther - toinen isoäiti, jonka etunimestä ei ole täyttä varmuutta.

Katja Petrovskajan kirja kertoo aiheesta, johon Ison K:n lukija tutustuu kaikkein todennäköisimmin. Se on juutalaisen suvun tarina, jonka natsiaika ja Euroopan kahtiajako siirsi onnellisten leiristä onnettomien valtakuntaan. Se on ukrainalais-puolalaisen suvun tarina, joka päättyy Berliiniin ja Moskovaan. Siksi siiheen kuuluu Babi Jarin rotkoon ammuttuja sekä ehkä Esther ja muita puhdistettuja.

Omaelämänkerrallisen romaanin kertojana on Katja minämuodossa. Kirjan alkuhetkillä hän lähtee matkalle Itä- ja Keski-Eurooppaan tavoitteena selvittää isän- ja äidinpuolen sukunsa vaiheet. 

Äidinpuolen suku Krzewinit eli pääosin Puolassa ja paneutui opettamaan kuuromykkiä. Alun perin Sternit, isänpuoleinen suku, johdattaa Katjan Moskovaan. 

Kirjailija itse syntyi Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Jonka äidinkieli on venäjä, mutta joka kirjoittaa saksaksi. Jonka suku rakasti Puolaa antaumuksetta. Ja jonka lapsuudessa maailma katsoi tulevaisuuteen, mutta oli unohtanut menneisyyden. 

Sillä tavalla Petrovskaja kadotti sukunsa tarinan.  

"Mutta ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu", päättää Katja. Suku lahjoitti kahdensadan vuoden ajan kuuromykille kielen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuden. Katjan lahja suvulle on menneisyys ja sukutarina.

Aluksi Petrovskaja joutuu miettimän kysymystä sitä, tarvitseeko ihminen sukulaisia suhteutuakseen historiaan. Laittaessaan sukulaiset ja itsensä tapahtumien keskipisteeseen, ihminen ei ole kiinnostunut historiasta vaan ihmisestä on tullut historian keskipiste.

Ehkä Estheriä on oikeastaan vaikea kutsua romaaniksi, sillä kirja koostuu sarjasta katkelmia. Petrovskaja tallentaa sukunsa vaiheita apunaan Google, Facebook ja digiteknologia. Hän vierailee myös arkistoissa, käy pitkiä puhelin- ja nettikeskusteluja, jäljentää oikeuden pöytäkirjoja ja kerää todistusaineistoja matkustellessaan ympäri Itä- ja Keski-Eurooppaa. Satunnaisiin löydöksiin lisätään ripaus runoutta, ja kas, syntyy sukutarina. 

Aiheet ovat synkkiä, mutta murheen aaltoon vajoamisen estää Petrovskajan musta huumori ja monet humaanit ihmishahmot.
Katja, suuret kiitokset luodeista. Sinun ajatuksesi lentävät suoraan haavoihin...Meidän pitäisi puhua niistä aina ja aina.
Ehkä Esther oli Katja Petrovskajan esikoisromaani. Jatkossa on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan kirjailija etenee näin henkilökohtaisen aiheen jälkeen.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hidas viettelys

Andrés Neuman, Vuosisadan matkustaja.
Jos tehtävänä olisi etsiä Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja -romaanille kuvio tähtitaivaalta, valitsisin vaa'an. Vuosisadan matkustaja on nimittäin toisaalta ja toisaalta -kirja, joka jakaa mielipiteitä. Yhtäaikaa hämmentävä ja hämmästyttävä.

Genreltään Vuosisadan matkustaja edustaa eurooppalaista taidekirjallisuutta ja sopii hitaan kirjallisuuden ystäville. Ensimmäisen puolikkaan lukeminen, vaivaiset kolmisensataa sivua, eteni kuin ultramaraton räntäsateessa. Mutta loppua kohti taivas aukeni ja aurinko alkoi pilkotta - lukijan loppumatka taittui lentävin askelin.

Siispä: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, suosittelen sitkeää asennetta. Jos aloitit ja jätit kesken, kannattaa avata kirja keskeltä ja yrittää jatkaa sieltä uudelleen. Ja aina jos alkaa pitkästyttää, voi ihastella kirjan kantta, joka on itsessään taideteos.

Vuosisadan matkustajan päähenkilö on herra Hans. Salaperäinen matkailija, lukija, kirjailija ja kääntäjä. Hans saapui Wandernburgiin vain yöpymään, mutta pikavisiitti venyi vuoden mittaiseksi. Sillä vaikka Wandernburgiin on helppo saapua, sieltä on vaikea lähteä.

Wandernburg on kuin 1800-luvun EU:n parlamentti. Siellä kohtaavat ajan aatteet ja säädyt. Sivistynyt ja vapaamielinen Hans ei ole europoliitikko, mutta voisi hyvin olla, sillä hän julistaa ajatuksiaan wandernburgilaisille säätyyn katsomatta. Hansia inspiroivat syvälliset keskustelut ja radikaalit aatteet.

Luonnehtisin Vuosisadan matkustajaa keskusteluromaaniksi. Hansin asettuminen kaupunkiin käynnistää loputtoman vuolaan - ja ajoittain myös pitkästyttävän - moniäänisen seurustelun. Kyseessä on sikäli tyylipuhdas taideromaani, että sellaisen pystyy kirjoittamaan vain eurooppalaiseen filosofiaan, kulttuuri-, aate- ja kirjallisuushistoriaan syvällisesti perehtynyt ihminen.

Romaanin lukemista ei helpota yhtään Neumanin postmoderni tapa sijoitella kertomuksia kertomuksiin aina paikallispapin huolipäiväkirjoista päähenkilöiden kirjeisiin ja lukemattomiin kirjalainauksiin.

Vuosisadan matkustajassa ei ole varsinaista tarinaa vaan ainoastaan juonen tynkiä. Tässä kirjassa oikeastaan vain vuosi kuluu Wandernburgissa.

Wandernburgin salongeissa ja oluthuoneissa kohtaavat 1800-luvun vapaamieliset aatteet, mutta myös romantiikka, kansallismielisyys ja monarkismi. Avarakatseinen maailmanmatkaaja Hans hurmaa pikkukaupungin asukit sivistyksellä ja lukeneisuudella. Mies nauttii retorisista mittelyistä ja selviää niistä usein voittajana. Keskustelut täyttyvät ajan kirjallisista ja filosofisista suuruuksista, mutta mukaan mahtuu paljon viisastelua ja demagogiaa.
Käännös ei ole petturi eikä korvike, se on yksi tekijä muiden joukossa, yksi tönäisy lisää tekstiin, joka on jo vauhdissa, kuin hyppäisi liikkuviin vaunuihin.
Mutta ikävä tulee niitä aikoja, kun ihmisiä hurmattiin lukeneisuudella ja vaikutuksen saattoi tehdä sillä, että osasi vieraita kieliä ja pystyi kääntämään. Ja valtaa oli niillä, jotka osasivat lukea ja saivat viettää aikaa painetun sanan parissa.

Hitaasti viettelevä kirja alkaa herättää kiinnostusta siinä vaiheessa, kun Hansin elämässä ja ylipäätään kaupungissa alkaa tapahtua muutakin kuin salonkiseurustelua. Syntyy ihmissuhteita ja syttyy tunteita. Rikotaan soveliaisuussääntöjä ja tehdään rohkeita valintoja. Porvarissalongissa Hans kohtaa sielunkumppaninsa Sophien. Joka on valitettavasti jo varattu, vaikka pariskunta ei anna sen itseään loputtomiin estellä.
...tämä ei ole onnenpotku vaan pikemminkin rohkea teko, meidän rohkea tekomme. Sinä olisit voinut lähteä mutta jäit. Minä olisin voinut jättää sinut omaan arvoosi mutta tein kaikkea muuta. Tämä on kaikki tapahtunut vapaasta tahdosta...
Ja ah, Hansin ja Sophien suhde oli oikeasti ihana ja sydäntäsärkevä. Oi, miten romanttiselta tuntuikaan tapakulttuuri, jossa intiimeimmät keskustelut käydään kirjeillä. Ja jossa elämän tärkeimmät sanat eivät katoa bittiavaruuteen vaan jäävät vastaanottamatta mustasukkaisen sanasaattajan toimesta.
Miten outoja hyvästit ovat. Niissä on jotain hyytävää, kuoleman kaltaista, ja kuitenkin ne herättävät epätoivoisen elämisen halun.
Tämän aluksi etäännyttävän romaanin viimeisessä luvussa tuuli nousee ja nostattaa kyyneleet lukijan silmiin.

Pidin Hansista etenkin siksi, että hän selvästi liputti tasa-arvon puolesta sukupuoleen ja säätyyn katsomatta sekä rohkaisi naisia opin tiellä. Naislukíjana oli helppo samaistua Sophieen, älykkääseen ja sivistyneeseen nuoreen naiseen, jolle 1800-luvulla oli tarjota huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja kuin ikätoverilleen Hansille. Toiselle kääntäminen ja kirjoittaminen oli elämää, toiselle unelmaa.

Kirjailija Neuman oli nähnyt paljon vaivaa miettiessään Wandernburgia tapahtumapaikkoineen. Kaupunkia itseään ei löydy Euroopan kartalta, mutta fiktiivinen keskiaikainen kaupunki on hyvä näyttämö muutoksen ajalle - majatalon pitäjäkin on nimetty herra Zeitiksi. Neuman otti myös 1800-luvun tapakulttuurin vakavasti ja ehkäpä siksi kirjassa elettiin niin hidasta aikaa.

Mutta kaikkein hauskinta minulla oli silloin, kun kirjailija rikkoi tarkoituksellisesti tyylipuhdasta ajankuvaa heittäen väliin 2010-lukua. Näin villiksi henkilöt heittäytyivät vapaamielisyyden puuskissa ja kaikkein intiimeimpinä hetkinään. 

Vuosisadan matkustaja oli hidas viettelys. Kun alkukankeudesta päästiin, en enää malttanut laskea kirjaa kädestäni. Haluaisin sanoa, että rakastin tätä romaania ja sytyin sille täysin. Mutta tunnelma kirjan loputtua oli sietämätön, kun en pystynyt päättämään mielipidettäni. Taisin jäädä itsekin loukkuun sekä-että -maailmaan. Varmaankin sinne Wandernburgiin, josta näyttää lukijankin olevan vaikea irtaantua.